Kaverilla kylässä

 

Matkaseura on mulla helppoa. Tämän jengin kanssa on pääasiassa vaivatonta mennä minne vaan. Kun näille kerran kertyy arkipäivisin yksinoloa riittämiin, on mukava kun viikonloppuisin jonnekkin mennessä niitä voi joskus ottaa mukaan. Erään kaverin luona ne ovat pääasiassa olleet yksitellen (joku on ollut aina ”etuoikeutettu” ja päässyt yksin mun mukaan) silloin joskus harvoin kun koiran kanssa olen mennyt sinne, mutta nyt kaikki saivat tulla.

Kunhan halusin jakaa muutaman kuvan tässä. Ehkä siksi, että etenkin eka kuva on vaan jotenkin söpö. Perus Esjaa.

 

Sylikoira-Esja iskee jälleen. Itse se tuohon tuli ja päänsäkkin koloon painoi.

Sylikoira-Esja iskee jälleen. Itse se tuohon tuli ja päänsäkkin käden koloon painoi. / (c) Taija S.

 

Sitten pää ”pinnalle”. / (c) Taija S.

 

No, jos siinä on susta hyvä...

No, jos siinä on susta hyvä…

 

Toisenlaisia näkymiä tarjolla.

Toisenlaisia näkymiä tarjolla.

 

Helppoja kavereita kaikki kolme.

❤ …kaverin sohva vaan kävi pieneksi.

 

 

Mainokset

Vuosi 2016 muutamin arkisin kuvin ja tulevan pikapohdinta

 

Elossa ollaan! Vaikkei tänne ole meistä mitään kuulunut hetkeen. Koira-asioissa on ollut muutenkin aika hiljaista, että blaah…

Mutta meillä on muutoksen tuulia toivottavasti luvassa elämään (joka tosin on vähentänyt mun koneella oloa varsinkin parina ekana tämän kuun viikkona oikesti jopa ~95% aikaisemmasta, jonka vuoksi tämäkin postaus tulee vasta nyt – ja minä kun olen ”tietokoneriippuvainen”. En ole vielä kunnolla päässyt uuteen rytmiin päivien kanssa).

Olen aloittanut harjoittelun uudessa työpaikassa! Vihdoin valoa olisi näköpiirissä, eli mikäli kaikki menee hyvin, olisi tarjolla vakiduunina vuorotöitä tehdashommissa (tykkään). Pari vuotta tässä nyt on oltu osa-aikaduunissa ja kituutettu rahalla väliin enempi väliin vähempi. Työpaikka mahdollistaisi tulevaisuudenkin ajattelua. Seuraavaa islantilaista olen jo oikeasti alkanut ajatella, pohtia kenneleitä (täällä ja ulkomailla) ja Suomessa jään sivusilmällä seuraamaan mitä parista nartusta kehittyy, josko niiden pentu kiinnostaisi jokusen vuoden kuluttua. Oman talon hankkiminen on kuitenkin nyt päällimmäisenä, suurena toiveena. Saada rahaa säästöön ja alkaa ottaa selvää, olisiko minulla yksin oikeasti mahdollista kustantaa omakotitalo ja siihen liittyvät kulut. Ei mokoman ylläpito ole halpaa lystiä. Kisaamista tämä työ vaan jossain välissä tulee ikävästi haittamaan, sillä jos harjoittelun jälkeen työsuhdetta jatketaan, niin kun olen oppinut kaikki alueet/tehtvät tarpeeksi hyvin, alan tehdä samaa kuin muut eli joka kolmas(?) lauantai on työpäivä. Voihan räkä. Voin kuvitella kaiken kivan, esim erkkarit ja agilityn kotikisat paskalla tuurilla osuvan just noille päiville. Pitää vaan yrittää vaihtaa vuoroa jonkun kanssa edes joskus, jos niikseen tulee…

Alkuvuotta on kuitenkin myös varjostanut yhden nettituttavan äkillinen kuolema. Erään amerikkalaisen islantilaiskasvattajan kanssa oli hyvin sekalaisista asioista keskusteltu silloin tällöin usean vuoden ajan, kerran vai pari oli jopa ollut heittelyä ilmoille, että jos joskus menisin Amerikkaan siellä islantilaisiin tutustumaan (joka itseä jotenkin kiinnosti/kiinnostaa), olisi hän voinut tarjota yösijaa. Häneltä joskus mietin voivani harkita koiran tuomistakin. Kirjoittelinkin Facessa tiedosta kuultuani, että en koskaan olisi kuvitellut sen sattuvan näin paljon, kun ihminen jota et ole koskaan henkilökohtaisesi edes tavannut, menehtyy… Tuo iski kyllä itseeni lujaa.

 


 

Siirsin muutama päivä sitten kännykästä kaikki kuvat tietokoneelle. Alla jokunen ”arkikuva”, menestykseen tms liittyviä kuvia olette jo nähneet täällä vuoden mittaan (no, paljoa ei uutisoitavaa ollut). 😉

 

 

Keväällä istuskelin osa-aikaisella hevoslaitumella (kesäisin kai käytössä) vanhan lannan vieressä ja kuvailin koiria. Jokusia kivoja tuli, löytyvät tuolta keskivaiheelta.

  

Vanhempien tiibetinspanieli oli meidän mukana lenkillä syystä tai toisesta jokusia kertoja taas. Joskus ihan siis muuten vaan otettiin se messiin (meidän luota ei ole pitkä koukata mun venhempien kautta).

  

Jokusia kertoja oltiin vahtimassa Lucaa, kun vanhemmat olivat poissa yön tai useamman.

  

Yksi parhaista kesämuistoista. Lucavahdissa kuumana kesäpäivänä makasin verannalla varjossa, kun yhtäkkiä koira tuli ihan mun viereen nukkumaan. Se tykkää läheisyydestä paljon.

  

Edellistä kuvaa seurasi hieno kesäyö. Mikä upea sisäinen rauhallisuus vaan istua verannan portailla ja (siemailla kylmää kaakaota).

  

Rennosti kotona.

  

Rennosti koko joukolla..! 😀

  

Lähellä pitää olla.

  

Kesällä kesken pyöräilylenkin Esjan ja Gaaran kanssa pysähdyttiin veden äärellä.

  

Vuotuisessa Jaakon Päivien mätsärissä Gaara nautti tarjolla olevista rapsutuksista.

  

Tämä Kuuraparta pääsi matkustamaan kerran etupenkillä, kun yksi auton ovista oli jäätynyt lukkoon – se, jonka takana olisi Gaaran häkki.

  

En meinannut mitään ottaa (kun ulkona ei ollut lunta..), mutta jouluna tuli silti ihan nopeat jouluntoivotuskuvat koirista otettua Faceen.

  

Olin plus puoli vuotta agilityn alkeistyhmässä apukouluttajana. Ja oi kun oikeasti sydäntä lämmitti yllätys, kun yksi oppilaista toi varsinaiselle kouluttajalle että mulle tällaiset pienen kiitokset. Elämän pieniä iloja, todellakin!

  

… Minä olen niin tylsä, etten uutena vuotena tehnyt mitään erikoista/kivaa. Eli kun vanhemmat menivät tuttavilleen nauttimaan hyvästä seurasta ja tarjotusta ruoasta, me oltiin taas lucavahteina jonnekkin yön tunneille asti. 😀

  

Uuden vuoden vahdittava.

  

Loppuun ikuisesti leikkimisestä nauttiva Brenna.

 

 

 

Uusi objektiivi

 

Tätä olen halunnut kokeilla jo kauan. Vuosi sitten olisi ollut ”lähellä” useita myynnissä, mutta meikäläisellä ei ollut varaa satsata. Nyt olen useamman viikon kyttäillyt näitä taas, ja lykky kävi kun löytyi oikein kivaan hintaan mokoma. Eli Samyangin 8mm kalansilmä.

Ihan leluksi tämä nyt tuli (siksi halusin käytetyn enkä ollut mitään huimia summia valmis maksamaan). Linssissä ei ole automaattitarkennusta, ja minä en ole paras manuaalin kanssa. En myöskään tapaa kuvata asioita, joissa fisua oikeasti tarvitsisi. Enkä edes osaa muokata tällaisia kuvia fisun laajakulmaomininaisuuksia hyödyntäen. Mutta halusin tällaisen silti!

Tämä yksilö on itse asiassa videokuvaajille suunnattu malli Samyang EOS 8mm T3.8 Fish-eye CS. Ei tietääkseni mainittavaa eroa loppupeleissä tavalliseen malliin. Googlettelulla en ole löytänyt mieltäni tyydyttävää vastausta, että mikä ero näillä nyt on (jotain tarkennusrenkaasta ja vastaavasta on ollut jotain pölinää). Koska hinta miellytti itseä eikä tämä niin vakavaan menoon tule, niin aivan se ja sama mulle loppupeleissä. Kunhan toimii, niin bueno. (Plus että ei ainakaan vaikuta omasta mielestä mitenkään ihmeelliseltä/erikoiselta.)

 

 

 

 

Se Sjoen agility

 

Piti päivittää tätä aikaisemmin, mutta se on jäänyt. Muutenkin, mutta on ollut nyt useampia päiviä, kun en ole niin paljoa kotona/koneella ollut kuin keskimääräisesti noin muuten. Kaikkea sekalaista ollut.

Seinäjoelle mentiin 4.12. tuttavan ja bortsunsa kyydillä. (Oli muuten aaaaivan mahtavakyytinen uusi Volvo jonka kyydissä saatiin olla!) Mainiosti menivät urokset, bortsu takaluukussa ja kalterin toisella puolella eli takapenkeillä Gaara. Ei mitään toisistaan välittäneet, mutta tiedettiin jo ennestään, että kumpikaan ei ole mikään erityisen turhaan pörrääjä vaan ihan tasapainoinen kaveri, ja voivat olla myös ulkoillessa varsin lähekkäin ilman mitään machoilua. Ei mua yhtään huolettanut esim yhteisillä jäähdyttelylenkeillä päästää Gaaraa irti.

Mutta joo, ei siis päättynyt vuosi iloiseen luokkanousuun. 5vrp, hyl ja 10vrp oli päivän tulokset. Vitonen yhdestä rimantiputuksesta. Voi hele! Kuitenkin noin muuten oli taas kivaa olla Gaaran kanssa kisaamassa ja olin kokonaisuudessaan tyytyväinen. Ajallisesti oltaisiin kahdella radalla oltu tuloslistan ykköset jos tulos olisi ollut nolla (verrattuna muiden nyt saamiin aikoihin). Hitto!

Tammikuussa olisin heti halunnut aloittaa 7-8.1. Seinäjoella olevista kisoista kaikkien koirien kanssa kisavuosi, mutta menen kokeilemaan yhtä työtä (jee, vihdoin!) sillä viikolla, joten hetken kestäneen laiskan työttömyyden jälkeen voipi ensimmäisen viikon jälkeen niin väsyttää, että parempi että sinä viikonloppuna vain nukun. 😉 Katsotaan loppukuusta joskos jollekkin koiralle löytyisi jotain kisaa. No, helmikuussa viimeistään.

 

 

 

Kuvat © Sami Ritoniemi

 

 

 

 

Miksi ykkösissä oleminen turhauttaa

 

 

Aloitin tämän kirjoittamisen kuukausi sitten, mutta viimeistely ja julkaisu jäi jostain syystä (perus saamatonta minää). No, sopii se nytkin meneväksi. Huomenna on ykkösluokan agikisat tiedossa. Jos tämän jälkeen julkaisen muutamassa päivässä jotain agilitystä, menivät kisat hyvin. Jos mitään ei kuulu, ryven yhä enemmän näissä aatteissa mitä tässä tekstissä mietin:

 

Noin kuukausi sitten oli meidän edelliset agilitykisat. Brennasta yhtä palkintosijaa vaille hyppyvalio (eeeeiii!!). Esja juoksi syystä x toisen ohjaajan kanssa (ensimmäistä kertaa).

Mutta sitten Gaara. Ykkösille oli silloin perinteiseen tapaan kolme rataa. Siis joo, kivoja ratoja ja esimerkiksi yksi ihan upea kepeille rytmitys (koira tuli tosi lujaa kepeille ”rauhoitteluistani” huolimatta, ja pari ekaa väliä ajattelin että se ei mitenkään kerkeä koota itseään enää, mutta tasoitti menonsa aivan upeasti), mutta tulokset eivät kehu. Kaksi hyllyä ja joku virhepisteellinen rata.

Alan tympääntyä. Tuolloin viimeisen rataantutustumisen aikana, huomasin hälyttävästi ajattelevani, ettei enää kiinnosta. Turhautti. Tunsin ettei me vieläkään saada nousunollaa, tuntui että olisi turha edes juosta. Me tultiin noista(kin…) kisoista hakemaan serti kakkosiin. Hei c’mon, taas kolme rataa, kyllähän me nyt joku niistä handlataan nollan veroisesti! …Nokun ei.

Ekalta radalta muistan yhden virheen. Minä en ohjannut tarpeeksi rauhassa ja hallitusti koiraa esteen yli (valssilla) käännökseen, vaan se tuli esteestä ohi. Toisella radalla tein samaa virhettä mitä joskus aikaisemminkin, ja jokunen tuttu tuumasi, että huomaa että olen tottunut kolmosluokan koiriin: oletin liikaa kahdessa kohtaa, että kyllä koira tulee yli hypyn mikä on sen nenän edessä.

Gaara on väliin herkkä reagoimaan mun kehonliikkeisiin jne, ja kun en kädellä ohjaa sitä kunnolla esteen yli ja toisinaan tue käsimerkkiä katseellani (kontakti koiraan ja esteeseen), se voi tulla ohi. Ja tuolla toisella eli hyppyradalla tein tuon virheen. Kahdesti! Ensimmäinen kerta oli ihan alussa yksi hyppy. Ohjasin huolimattomammin mitä olin ajatellut, ja koira esteestä ohi. Minulla oli muka hoppu ohjaamaan koira neljännelle esteelle. Toinen kerta oli ihan lopussa. Kiirehdin jotain typerää ”loppusuoraa” turhaan, ja ohjasin koiran liian huonosti yhden esteen yli. Tai siis en ohjannut. Taisin vain juosta ja näyttää kädellä huonosti. Katsetta koiraan ei ollut ollenkaan. Koira olisi pitänyt ottaa yhden takaakierron jälkeen katsekontaktiin ja ohjata se seuraavana olevalle esteelle kunnolla, kun ne eivät olleet suorassa linjassa. Mutta kun en tehnyt sitä. Ei. Minä hätäilin.

 

Yksi suurimmista ongelmistani on siis kiirehtiminen. Kiire kiire, ehdinkö vai en.

Kyllä ehdin. Hyvin usein. Olen jopa islantilaisten kanssa joskus alkanut ”riskeeraamaan”/luottamaan joissain kohdissa missä ennen en olisi välttämättä uskaltanut. Mulla olisi useimmissa kohdissa aikaa ohjata Gaaraakin rauhassa ja hallitusti, mutta turhan usein rata jossain kohtaa muuttuu hätäilyksi. Ohjaan huonosti ja miettien liikaa seuraavalle paikalle kerkeämistäni. Osittain tuntuu, että tässä on jo niitä nousupaineita, joidenka vuoksi koen jotenkin että on kiire saada hyvä tulos ja onnistua. Ja sillä kiireellä ja sen tuomalla tarkkuuden heikentymisellä ei niitä tuloksia ihan hirveästi haeta… Kuten meidän seurassa oleva tuomarinakin toimiva henkilö totesi noiden kisojen jälkeen, tehdään siistiä rataa hylyn jälkeen. Olen vissiin siis poistanut turhat paineet siinä vaiheessa, koska peli on jo menetetty.

Sen lisäksi että asia noin muuten vaan turhauttaa itseä, on henkisenä painolastina kaksi asiaa. Molemmat perustuvat jonkunlaiseen ”näyttämishaluun” jolle en voi mitään.

Yksi tuollainen ”paine” on koiran juoksemat tulokset Koiranetissä. Mitä ajattelevat ihmiset, jotka Gaaran sivua sattuvat selaamaan, ja näkevät tuollaisen rivin epäonnistumisia? Pitkän rivin ykkösluokan startteja. Minkälaista mielikuvaa koirasta luo se se, että se yhä edelleen kiertää ykkösluokan ratoja pyörimässä? Ei ainakaan liian positiivista.

Toinen ja itse asiassa ehkä taas kerran isoin juttu, ”paine”, on rotu. Edustetaan nyt huonosti pitkäkarvoja tällaisella menolla. Kun uudestaan ja uudestaan vuosien aikana olet saanut muualta ja rotupiireistäkin kuulla, että pitkäkarvoista ei ole mihinkään ja blaa blaa (näin kärjistettynä sanomana), mitä täällainen ykkösissä ramppaaminen sitten kertoo? Ei ainakaan liian positiivista.

Tulokset ovat aina tuloksia. Niihin vaikuttaa luonnollisestikkin moni asia. Mutta tuloksia katsellessa ihminen näkee vain sen. Mustan tekstin tietokannassa. Kirjaimia ja numeroita. Ja kun ”ennakkokäsitys” toki tehdään niiden perusteella, on mulla huono koira. Mutta kun ei se ole.

Ihan samasta syystä mua karmaisee, että supermahtavalla monitoimikoiralla eli Brennalla on viimeisin tulos tokokokeista säälittävä AVO0. Se kertoo koirasta todella huonoa. Ne kirjaimet ja numerot Koiranetissä. Mutta viimeisimmät surkeat tokotulokset ovat ”koulutusvirheen” aiheuttamaa – en vuosiin treenannut sillä palkattomuutta, ja ahne koira meni kokeissa hämilleen, että tuliko nyt tehtyä oikein, ja ylipäätään hämmentyi palkan puutteesta. Mulla kesti ihan liian kauan ennen kuin tämän tajusin. Ja sen jälkeen en ole tokoa treenannut kisatavoitteellisesti kunnolla.

Eihän toki oletusta koirasta voi tehdä vain tulosten perusteella, juuri eniten sen vuoksi, että ohjaajalla ja opetuksen tasollakin on paljon väliä. Mutta kun kyllä ne vaan vaikuttaa. Tokihan sen tiedän hyvin, kun itse harrastan ”tulosperusteista arvostelua”. Olen itse tällainen ikävä ihminen. Ja kun en suinkaan ainoa laatuani.

 

 

Huomisiin kisoihin lähden ristiriitaisemmin tunnelmin kuin olisi hyvä. Lähdetään taaaas kerran hakemaan muka sitä nousunollaa. Mutta samaan aikaan kisa toisensa perään pieleen menneet kilpailupäivät mustaa mieltä. Onko sinne järkeä mennä hakemaan taas jotain vitosia ja kymppejä, että saadaan taas vuodenvaihteen jälkeen jatkaa samassa luokassa loikkimista. Kaikki tuntuu niin turhalta tällä hetkellä.

Oma asenne alkaa olla kuraa. Ja se on huolestuttavaa.

Me ollaan parempia kuin tämä.

Mutta se ei näy.

 

 

 

Sjoki KV 22.10.2016

 

Käytiin Seinäjoki KVssä. Yhden koiran olin ilmoittanut, Gaaran. Kahden vaiheilla olin G vs B kumman ilmoitan, mutta päädyin holskuun. Alun perin sen piti varmasti olla Esja, mutta sitten tajusin, että vain viikko näyttelyn jälkeen se täyttää 8v eli tulisi veteraaniluokan ikään. Tuntui siis hyvin turhalta sitä enää johonkin avoimeen luokkaan ilmoittaa jahtaamaan vikaa sertiään, vaan katsellaan asiaa joskus keväällä kun korkataan vetskuluokka (ja silloin sen edellisestä näyttelykäynnistä alkaa olemaan melkein pari vuotta, huh).

Oltiin kasvattajan kyydillä liikenteessä. Oli harmi, ettei pitkiksiä ollut kuin kaksi. Eli veljessodalla mentiin ”taas”. Perinteiseen tapaan autossa tapeltiin Saulin kanssa siitä, että kumpi veli vie voiton: molemmat halutaan toki voittaa, mutta kun se on sellaista ”fifty-fifty” -menoa noiden veljien kanssa, niin aina aletaan pohtia oman koiran huonoja puolia ja tuumailla, että kai tuo toinen veli sit kuitenkin vie pelin. 😉

Tuomari oli mulle tuntematon (no, usein nämä holskutuomarit on). Ensivaikutelma oli oikein hyvä, ja ainakin tämän käyntikerran jälkeen olin positiivisesti ”yllättynyt”! Tuomari tuntui tietävän holskuista oikeasti. Gaaran keskinkertaista etupurentaa katseli ja tunnusteli tarkkaan, samoin muun purukaluston. Mittaili todella tarkkaan molempien veljesten päitä, niin yksilö- kuin kilpailukehässä. Ne kun on pyörempää mallia kuin olisi ihanne. Mittaili kuonoa ja päätä, suhteita, tasaisuuksia. Huh, ei ole koskaan ennen käynyt kukaan noin tarkasti pohtien läpi! 😀 Rungon linjoja kävi myös käsin kunnolla läpi, testasi mm. miten lanne ja lantio kulkevat karvan alla oikeasti.

Kilpailukehässä meni oma aikansa, kun tuomari uroksia punnitsi. Lopulta juostiin pari kertaa kehän ympäri ja tuomari asetti sen päivän sijoituksen haluamakseen tämän päätteeksi.

 

Gaara valioissa. Tuomarina Nadjia Timmermans-Kadenko, Hollanti. ERI1 SA PU1 CACIB ROP
3 years. Beautiful breed type with excellent proportions and moderate bone. Good lenght in head. The head planes are not enough parallel. Correct bite. Good neck and topline and tail carriage. Balanced angulations. Moves well with good drive. Bite very tight, still scrissor.

 

Että ihan hyvältä näytti tämä näyttelyvuosi, joka koostui erkkarista ja kahdesta kooveestä: 2 x ROP ja CACIB, 1 x VSP.

Hups, löytyi kesän kuvia tsekattavaksi

 

Mulla on kameraan sattunut siunaantumaan useampi muistikortti, joita vaihtelen syystä tai toisesta. Hiljattain vaihdoin korttia, ja huomasin uuden sisältävän kuvia. Hups, kesäkuulta oli kymmenkunta kuvaa, joita en ollut tullut siirtäneeksi koneelle ja selanneeksi läpi. Pirskatti, näin (muistan tai bongaan vanhoja kuvia) käy mulle turhain usein.

No, pitkällä syksyssä mennään ja jotain uudempiakin kuvia pitäisi käydä piiitkästä aikaa ottamassa -edes jokunen syyskuva- mutta jos nyt yrittäisin saada näitä kesän kuviakin selattua.

Olisi kiva omata paremmat varusteet, osata kuvata paremmin (”taiteellinen silmä”kin olisi kova juttu), ja ennen kaikkea osata hallita photoshoppailun ihmeellistä maailmaa. Mutta näillä mennään, kyllä amatööri pärjää sillä mitä on. 🙂