Paimennusta testaamassa, la 22.9.

Tästä en aiemmin julkaissut täällä mitään, sillä kirjoitin päivästä islantilaisten rotulehteen ja odotin että se ilmestyy ensin. Syksyllä siis kävimme islantilaisporukalla paimennusta testaamassa, meille oli varattuna yksi viikonloppu. Mukana oli muutama kokeneempi koira, mutta suurin osa oli ensikertalaisia tai vasta-alkajia noin muuten. Alla oleva teksti on napsittu siitä mitä lehteen kirjoitin. Itsellä oli tällä kertaa vain yksi koira mukana.

– — – — – — – — – — – — –

 

Paimennuksen kokeilemiseen oli itsellä suurempi kiinnostus joskus vuosia sitten. Nykyisin mielenkiinto on aika vähäinen, plus asiasta on itsellä jokseenkin ristiriitaiset tunteet – ihmisen hupiin ja harrastukseen koiran kanssa sotketaan muita eläimiä (lähinnä lampaat). Yleisesti ottaen Suomessa asiat on hyvin ja valvontakin pelaa, mutta silti tulee mietittyä kuinka hyvää toimintaa ja mahdollisimman stressitöntä näistä koiratreeneistä saadaan lampaille kaikilla tiloilla. Ja puhun nyt huvikseen harrastelusta, oikeasti työkäyttöiset koirat ovat toki ihan eri asiansa. Paimennuksessa on ihan minkä tahansa muun asian tapaan hyvinkin erilaisia toimintatapoja ihmisten ja paikkojen välillä, ja toisissa otetaan lampaat mielestäni paremmin huomioon kuin toisissa. Toisaalta en ainakaan toivo, että meillä päästetään usein koirat tekemään vaikkapa sitä mitä eräässä Etelä-Eurooppalaisessa maassa pääsee välillä ihan paimennustaipumustestissäkin käymään: koirat roikkuvat pahimmillaan panikoivien lampaiden niskassa, kaatavat niitä maahan, hyökkäävät uudelleen irrotusten jälkeen, ja meno jatkuu (ja lopulta koira muka läpäisee jonkun testin)… Toimintaa joka meillä kyllä kiellettäisiin ja tuomittaisiin nopeaan. Ollaanhan me suomalaiset vastuullisempia, ollaanhan jookos? Pidin itse käyttämämme paikan tavasta toimia sen perusteella mitä tuolloin näin.

Päivän koirissa näkyi epävarmuutta uudesta tilanteesta. Mitä laumalliselle villapalloja pitäisi tehdä, tulevatko ne päälle, saako niitä jahdata, vai onko ne vaan kavereita..? Yllättävän vähän tuli äänenkäyttöä minkäänlaisena reaktiona. Lampaatkin huomasivat usean kokemattoman koiran ollessa peräkanaa vuorossa, että hei näille koirille voi panna vähän vastaan: välillä seisottiin nokatusten ja poljettiin jalkaa, kävelivät pienellä joukolla lähemmäs, että nyt wannabe-susihukat mäkeen täältä. Itseä ensimmäistä kertaa lampaiden kanssa näin tekemisissä olevana nauratti väliin paljonkin lampaiden jämäkkä jalanpoljenta ja ”uhoaminen”.

Itsellä oli mukana lähes 10v ensikertalainen Esja. Paikalle ajaessa olin mielikuvissani rinta koholla. Olin aina halunnut päästä testaamaan, mitä tämä koira tuumaisi lampaista. Siinä on ollut pienestä pitäen piirteitä, joita olen ajatellut paimennuksen kannalta lupaaviksi tavoiksi. Ihan varmana tästä tulisi hyvä päivä! Vanhempi islantilaiseni tuskin omaa mitään paimennusvietin hiventäkään, joten tällä kertaa en sitä viitsinyt maksaa ja ilmoittaa. Jälkikäteen jäi kuitenkin sen verran kiinnostusta käydä paikan päällä vielä, että täytyyhän se muutkin koirani edes kerran käyttää lampailla ja katsoa mitä käyttäytymistä sieltä tulee.

Mutta se mielikuva onnistumisesta ja lupaavuudesta. Niin. Se varisi aika nopeaan. Mieleni oli tyhjä paperi, seisoin lammasaitauksessa koiran kanssa jota en tunnistanut omakseni lainkaan. Tuo saalisviettinen haukkuva pöllö ei osoittanut juuri mitään kiinnostusta lampaita kohtaan. M-mit… Mitäh?! Olin ollut täysin varma, että koira vetäisi kohti lampaita ja päästäisi haukkuja: päästä mut tuonne! Että päivän tehtävä olisi tasaannuttaa koiran kierroksia ja kehua sitä rauhallisesta toiminnasta. Mutta meidän kertamme lampailla menivätkin koiran kehumiseen, kun se osoitti kiinnostusta lampaisiin. Kun se lähestyi niitä (välillä oma-aloitteisesti, usein oman liikkumiseni tuella).

Koiran käytös vaihteli. Välillä siinä oleva epävarmuus tuli pintaan, kun uhitteleva, jalkaa polkeva ja lähestyvä useamman lampaan porukka sai sen perääntymään taakseni. Välillä sieltä selän takaa kuitenkin tultiin rinnalleni päästämään haukkuakin. Ei järin itsevarmaa sellaista vielä, mutta positiivista oli kuitenkin saada sitäkin käytöstä esille. Ja välillä kuljettiin pidempiäkin aikoja rauhallisesti lampaiden perässä, pitäen niitä porukassa ja siirtäen ympäri aitausta. Sitä aitoa, intensiivisempää kiinnostusta lampaita kohtaan vaan olisin toivonut ehdottomasti lisää.

Itselleni päivä tuotti siis paikan päällä jonkun asteisen pettymyksen. Olinhan aina ollut varma että tässä koirassa on potentiaalia ja poweria. Toisaalta paikan päällä koirasta sanottiin minulle positiivisia asioita. Pari yritti puhua minulle asiasta, jota jouduin sulatella yön yli ennen kuin aloin katsoa asiaa vähän siltäkin kantilta ja positiivisemmin. Esjassa olisi pohjaa nimenomaan mukavaksi, hyväksi paimenkoiraksi, jos sen kanssa jatkettaisiin lampailla käyntiä ja saataisiin sen itsevarmuus ja ymmärrys hommasta kohoamaan. Se ei luultavasti olisi röyhkeä ja ”pelottelisi” lampaita, vaan siinä olisi juuri sellaista mukavaa, rauhallista työskentelyä joka maltillisemmin liikuttaisi lampaita. Eihän ideaali olekkaan sinne tänne räiskivä koira joka on liian voimakas lampaita kohtaan. Olen vain itse sellainen, joka arvostaa ja tarvitsee koirassa tietynlaista taistelutahtoa/tulisuutta ja korkeampaa viettiä (ja olen kiinnostunut harrastuslajeista joissa nämä asiat ovat toivottavia/eduksi), joten päivän rauhallinen suoritus ei ollut ”minun mieleeni sopiva”. Poistuin tavallaan koko lajikokeilussa tutulta ”mukavuusalueeltani” rauhallisempaan maailmaan.

Lauantain päätti porukan kokenein koira, joka parhaimmillaan koira esitti meille kokemattomammille hyvää itsenäistä ja etenkin itsevarmaa työskentelyä. Se rohkeni ja osasi määrätä hangoittelevia lampaita jatkamaan matkaa kropan- ja äänenkäytöllä ilman minkäänlaista selvästi kauempana olevan ohjaajan tukea. Kouluttajakin tuumasi, että harmi kun hän ei tajunnut tästä viimeisestä kerrasta ottaa videota vaan jäi ihan ihastelemaan koiran esittämiä parhaimpia hetkiä. Niin me katsojatkin!

Päivän kokemattomista koirakoista osa varasi heti uutta aikaa, yksi omistaja aikoi tuoda kotiin jääneitäkin islantilaisia kokeilemaan. Innostusta ja kiinnostusta oli. Mikäli tila olisi lyhyemmän ajomatkan päässä, myönnettäköön että olisin oikeastaan itsekkin kiinnostunut muutaman kerran vielä käymään. Haluaisin nähdä saisiko Esjasta todella kuorittua sellaista paimenen alkua mistä mulle rohkaisevasti puhuttiin. Mutta tämän talouden varat eivät vaan repeä tuollaiseen harrastamiseen kun päälajimme agility on jo treenimaksujen osalta sen verran kallis laji kukkarolleni. No, kuten tuumattu, niin vähintään sen verran vielä käyn että kaksi muuta koiraani saan edes kerran testattua käytökseltään lampailla. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa olen sen verran pöljä, että uuden islantilaisen kanssa tulisin jotenkin käyneeksi enemmänkin kuin kerran tai kaksi.

 

Oma teleobjektiivini kamerasta ei ollut käytettävissäni (itkupotkuraivari) ja sopivan korvaajan puuttuessa päätin etten kameraa ota matkaan, mutta onneksi Aitiorannan kennelin Tiina oli omansa ottanut mukaan jotta päivästä saatiin jotain kuvamateriaaliakin talteen.

Kaikki kuvat siis © Aitiorannan

 

 

 

Mainokset

Gaara 6v

Gaara taas vuoden vanhempi samaan aikaan kun Suomi juhli itsenäisyyspäiväänsä. Muutama perinteinen lakkikuva siis otettiin.

 

 

 

 

 

 

Elossa (kulunut puolitoista vuotta)

Viime vuonna moni aikomani ja jopa aloittamani kirjoitus jäi. Sen enempää selittelemättä, otetaan tässä vain pikakatsaus kuluneeseen hiljaiseen aikaan eli noin puoleentoista vuoteen.

Ja toivotaan että jotain päivitystahtia tänne saisin taas.

 

– – – – – – –

 

Hattutemppu! Ihan uskomatonta. Gaara kolmannen kerran erikoisnäyttelyssä (2017), kolmannen kerran paras uros!!

Nyt olen sanonut, että en varmaan uskalla ennen veteraaniluokkaa enää mennä. Siellä häviö ei enää satu niin paljoa, pakostikkin kehiin on tulossa nuoria uusia voittajia. 😀

 

Islantilaisten kanssa on kisattu agissa ihan liian vähän. Piirinmestaruuskisoista 2017 kuitenkin joukkuevoitto, kultaa! Meitä oli me sekä pariskunta kahdessa kooikerilla. Molemmat islantilaiset sekä toinen kooikereista teki puhtaan radan. (Ainut joukkue jolla kolme nollaa.)

Brennalle tämä oli kisa mistä se eläköityi. ❤

 

Gaaran kanssa noustiin 2017 agilityn kakkosluokkaan. Siellä kerättiin nätit rivit hylkyjä, ennen kuin aloin saada parempaa otetta asioihin. Tulos siellä, hylky tuolla. Todella paljon vain yhdestä virheestä kiinni jääneitä nollia. Nyt vihdoin 2018 syksyllä noustiin sitten kolmosiin. Sieltä en mitään omilla ohjaajan taidoillani odota, mutta tämähän se mun tavoite onkin. Kolmosiin pääsy.

2017 syksyllä käytiin vähän extermporeekin suorittamassa BH. Olihan se mulla ikuisuuden ollut suunnitelmissa, mutta laiska treenivuosi tokon suhteen ajoi edes jotain suorittamaan jossei sen puolen kokeista kerran ollut tulosta odotettavissa.

 

Muutama näyttely tuli toki käytyä, tänä vuonna vähemän kuin olin ajatellut. Gaaran kanssa käytiin myös yöjunalla mennen ja kasvattajan kyydillä takaisin hinautuen Helsingissä Voittassa. Pyh, vain PU3 (toki lähdettiin uroksia voittamaan 😉 ). Muuten näyttelyistä tuli tasaisen hyviä tuloksia, pääasiassa nyt islantilaisilla monia VSP & VSP-vet -sijoja.

 

Edellisvuonna käytiin siellä holskuerkkarissa Salossa. Tosi nättiä seutua, harmi että kesä oli myöhässä joten vihreyttä jäi maisemasta kaipaamaan. Toisena päivänä oli erkkari, toisena käytiin kuokkimassa kennel Hollandroyn kennelpäivässä. Mukavaa päästä välillä (pitkis)holskuporukassa tekemään jotain.

 

Tänä vuonna islantilaisten erkkarista ei ylläripylläri saatu mainittavaa tulosta. Brenna H ja Esja EH. Sinällään tuomaria seuratessa pelkäsin Esjallekkin H’ta, että tuohon voi olla sillä lailla tyytyväinen. Pääasiassa sen liikkeestä tuli noottia, lyhythän se on kun kulmauksetkin saisi olla paremmat.

 

Tähän väliin on mahtunut surua ja ikäviä uutisiakin. Oma lauma on pysynyt samana, välillä vanhempieni tiibetinspanieli edelleen on meidän kanssa touhuissa mukana. Kuitenkin kaksi viimeisintä (vanhemmillani asunutta) kissaa jouduttiin lopettamaan. Mustavalkoinen (minun) Sasu oli lähes 16v ja sen veli Miinus 16,5v. Sasu meni ensin, ja sen poismeno selvästi huononsi yksin jääneen Miinuksen olotilaa (joka lopulta meni muihin vaivoihin).

Tavattiin vuosi sitten kesällä Brennan mahtava 15v isä. Samana vuonna myöhemmin kuitenkin se jouduttiin lopettamaan.

 

Toki useissa agilitykisoissa tuli taas talkoiltua, pääasiassa tuttuun tapaan kansliassa. Isoina ja erikoisina oli extrana meidän seuran järkkäämät EO-karsinta 2017 ja JSP-SM 2018. Pietarsaaren ryhmänäyttelyssäkin tuli oltua oman vuoron jälkeen (Gaara käi kehässä hakemassa ROPin), kun lupauduin sielläkin auttamaan kansliassa pääasiassa tulosjuttujen kanssa. Gaara sai chillailla urheilukentän huoltotilojen käytällä missä mm. kanslia piti majaa, ja kovastihan siitä isona mutta lempeänä tykättiin. Ja se vaan nautti kun joku aina rapsutti.

 

Pitkästä aikaa jäljestettiin pikkupätkiä muutaman kerran. Gaaralle tänä kesänä tuli eteen vasta toinen kerta. Harmittaa ettei ole tehty sen kanssa enempää ja etten pohjia varmaan jaksa hömppäilyn takia tehdä kunnollisiksi. Ja islantilaisilla harmittaa että edelliskerrasta on ikuisuus. Jotkut paremmat merkit itselle jäljen kulkureitistä tarvitsisin.

 

Tokoon en tänäkään vuonna löytänyt intoa. 😦 Paljon suunnitelmia, kovin vähän toimia. Kesällä kirottiin lisäksi viikkokausien karseita helteitä, jolloin ei tehty mitään. Koirat ”lenkitin” uittamalla hyvin pitkälti, kun aamuyötkin pysyi meillä pahimmillaan kuumina ja hiostavina. Hyi yök inhoan.

 

Ja paljon normaaliutta elämässä toki. Päivä seurasi päivää.

Gaaralta on seurattu (jalostusmielessä) kuluneen vuoden aikana kilpirauhasarvoja.

 

Suomi on nätti.

 

 

 

Kaverilla kylässä

 

Matkaseura on mulla helppoa. Tämän jengin kanssa on pääasiassa vaivatonta mennä minne vaan. Kun näille kerran kertyy arkipäivisin yksinoloa riittämiin, on mukava kun viikonloppuisin jonnekkin mennessä niitä voi joskus ottaa mukaan. Erään kaverin luona ne ovat pääasiassa olleet yksitellen (joku on ollut aina ”etuoikeutettu” ja päässyt yksin mun mukaan) silloin joskus harvoin kun koiran kanssa olen mennyt sinne, mutta nyt kaikki saivat tulla.

Kunhan halusin jakaa muutaman kuvan tässä. Ehkä siksi, että etenkin eka kuva on vaan jotenkin söpö. Perus Esjaa.

 

Sylikoira-Esja iskee jälleen. Itse se tuohon tuli ja päänsäkkin koloon painoi.

Sylikoira-Esja iskee jälleen. Itse se tuohon tuli ja päänsäkkin käden koloon painoi. / (c) Taija S.

 

Sitten pää ”pinnalle”. / (c) Taija S.

 

No, jos siinä on susta hyvä...

No, jos siinä on susta hyvä…

 

Toisenlaisia näkymiä tarjolla.

Toisenlaisia näkymiä tarjolla.

 

Helppoja kavereita kaikki kolme.

❤ …kaverin sohva vaan kävi pieneksi.

 

 

Vuosi 2016 muutamin arkisin kuvin ja tulevan pikapohdinta

 

Elossa ollaan! Vaikkei tänne ole meistä mitään kuulunut hetkeen. Koira-asioissa on ollut muutenkin aika hiljaista, että blaah…

Mutta meillä on muutoksen tuulia toivottavasti luvassa elämään (joka tosin on vähentänyt mun koneella oloa varsinkin parina ekana tämän kuun viikkona oikesti jopa ~95% aikaisemmasta, jonka vuoksi tämäkin postaus tulee vasta nyt – ja minä kun olen ”tietokoneriippuvainen”. En ole vielä kunnolla päässyt uuteen rytmiin päivien kanssa).

Olen aloittanut harjoittelun uudessa työpaikassa! Vihdoin valoa olisi näköpiirissä, eli mikäli kaikki menee hyvin, olisi tarjolla vakiduunina vuorotöitä tehdashommissa (tykkään). Pari vuotta tässä nyt on oltu osa-aikaduunissa ja kituutettu rahalla väliin enempi väliin vähempi. Työpaikka mahdollistaisi tulevaisuudenkin ajattelua. Seuraavaa islantilaista olen jo oikeasti alkanut ajatella, pohtia kenneleitä (täällä ja ulkomailla) ja Suomessa jään sivusilmällä seuraamaan mitä parista nartusta kehittyy, josko niiden pentu kiinnostaisi jokusen vuoden kuluttua. Oman talon hankkiminen on kuitenkin nyt päällimmäisenä, suurena toiveena. Saada rahaa säästöön ja alkaa ottaa selvää, olisiko minulla yksin oikeasti mahdollista kustantaa omakotitalo ja siihen liittyvät kulut. Ei mokoman ylläpito ole halpaa lystiä. Kisaamista tämä työ vaan jossain välissä tulee ikävästi haittamaan, sillä jos harjoittelun jälkeen työsuhdetta jatketaan, niin kun olen oppinut kaikki alueet/tehtvät tarpeeksi hyvin, alan tehdä samaa kuin muut eli joka kolmas(?) lauantai on työpäivä. Voihan räkä. Voin kuvitella kaiken kivan, esim erkkarit ja agilityn kotikisat paskalla tuurilla osuvan just noille päiville. Pitää vaan yrittää vaihtaa vuoroa jonkun kanssa edes joskus, jos niikseen tulee…

Alkuvuotta on kuitenkin myös varjostanut yhden nettituttavan äkillinen kuolema. Erään amerikkalaisen islantilaiskasvattajan kanssa oli hyvin sekalaisista asioista keskusteltu silloin tällöin usean vuoden ajan, kerran vai pari oli jopa ollut heittelyä ilmoille, että jos joskus menisin Amerikkaan siellä islantilaisiin tutustumaan (joka itseä jotenkin kiinnosti/kiinnostaa), olisi hän voinut tarjota yösijaa. Häneltä joskus mietin voivani harkita koiran tuomistakin. Kirjoittelinkin Facessa tiedosta kuultuani, että en koskaan olisi kuvitellut sen sattuvan näin paljon, kun ihminen jota et ole koskaan henkilökohtaisesi edes tavannut, menehtyy… Tuo iski kyllä itseeni lujaa.

 


 

Siirsin muutama päivä sitten kännykästä kaikki kuvat tietokoneelle. Alla jokunen ”arkikuva”, menestykseen tms liittyviä kuvia olette jo nähneet täällä vuoden mittaan (no, paljoa ei uutisoitavaa ollut). 😉

 

 

Keväällä istuskelin osa-aikaisella hevoslaitumella (kesäisin kai käytössä) vanhan lannan vieressä ja kuvailin koiria. Jokusia kivoja tuli, löytyvät tuolta keskivaiheelta.

  

Vanhempien tiibetinspanieli oli meidän mukana lenkillä syystä tai toisesta jokusia kertoja taas. Joskus ihan siis muuten vaan otettiin se messiin (meidän luota ei ole pitkä koukata mun venhempien kautta).

  

Jokusia kertoja oltiin vahtimassa Lucaa, kun vanhemmat olivat poissa yön tai useamman.

  

Yksi parhaista kesämuistoista. Lucavahdissa kuumana kesäpäivänä makasin verannalla varjossa, kun yhtäkkiä koira tuli ihan mun viereen nukkumaan. Se tykkää läheisyydestä paljon.

  

Edellistä kuvaa seurasi hieno kesäyö. Mikä upea sisäinen rauhallisuus vaan istua verannan portailla ja (siemailla kylmää kaakaota).

  

Rennosti kotona.

  

Rennosti koko joukolla..! 😀

  

Lähellä pitää olla.

  

Kesällä kesken pyöräilylenkin Esjan ja Gaaran kanssa pysähdyttiin veden äärellä.

  

Vuotuisessa Jaakon Päivien mätsärissä Gaara nautti tarjolla olevista rapsutuksista.

  

Tämä Kuuraparta pääsi matkustamaan kerran etupenkillä, kun yksi auton ovista oli jäätynyt lukkoon – se, jonka takana olisi Gaaran häkki.

  

En meinannut mitään ottaa (kun ulkona ei ollut lunta..), mutta jouluna tuli silti ihan nopeat jouluntoivotuskuvat koirista otettua Faceen.

  

Olin plus puoli vuotta agilityn alkeistyhmässä apukouluttajana. Ja oi kun oikeasti sydäntä lämmitti yllätys, kun yksi oppilaista toi varsinaiselle kouluttajalle että mulle tällaiset pienen kiitokset. Elämän pieniä iloja, todellakin!

  

… Minä olen niin tylsä, etten uutena vuotena tehnyt mitään erikoista/kivaa. Eli kun vanhemmat menivät tuttavilleen nauttimaan hyvästä seurasta ja tarjotusta ruoasta, me oltiin taas lucavahteina jonnekkin yön tunneille asti. 😀

  

Uuden vuoden vahdittava.

  

Loppuun ikuisesti leikkimisestä nauttiva Brenna.

 

 

 

Se Sjoen agility

 

Piti päivittää tätä aikaisemmin, mutta se on jäänyt. Muutenkin, mutta on ollut nyt useampia päiviä, kun en ole niin paljoa kotona/koneella ollut kuin keskimääräisesti noin muuten. Kaikkea sekalaista ollut.

Seinäjoelle mentiin 4.12. tuttavan ja bortsunsa kyydillä. (Oli muuten aaaaivan mahtavakyytinen uusi Volvo jonka kyydissä saatiin olla!) Mainiosti menivät urokset, bortsu takaluukussa ja kalterin toisella puolella eli takapenkeillä Gaara. Ei mitään toisistaan välittäneet, mutta tiedettiin jo ennestään, että kumpikaan ei ole mikään erityisen turhaan pörrääjä vaan ihan tasapainoinen kaveri, ja voivat olla myös ulkoillessa varsin lähekkäin ilman mitään machoilua. Ei mua yhtään huolettanut esim yhteisillä jäähdyttelylenkeillä päästää Gaaraa irti.

Mutta joo, ei siis päättynyt vuosi iloiseen luokkanousuun. 5vrp, hyl ja 10vrp oli päivän tulokset. Vitonen yhdestä rimantiputuksesta. Voi hele! Kuitenkin noin muuten oli taas kivaa olla Gaaran kanssa kisaamassa ja olin kokonaisuudessaan tyytyväinen. Ajallisesti oltaisiin kahdella radalla oltu tuloslistan ykköset jos tulos olisi ollut nolla (verrattuna muiden nyt saamiin aikoihin). Hitto!

Tammikuussa olisin heti halunnut aloittaa 7-8.1. Seinäjoella olevista kisoista kaikkien koirien kanssa kisavuosi, mutta menen kokeilemaan yhtä työtä (jee, vihdoin!) sillä viikolla, joten hetken kestäneen laiskan työttömyyden jälkeen voipi ensimmäisen viikon jälkeen niin väsyttää, että parempi että sinä viikonloppuna vain nukun. 😉 Katsotaan loppukuusta joskos jollekkin koiralle löytyisi jotain kisaa. No, helmikuussa viimeistään.

 

 

 

Kuvat © Sami Ritoniemi

 

 

 

 

Itse tehty koiranhäkki autoon

 

Koirankoppa autoon. Sellainen tuli loppukesästä isän kanssa tehtyä (ok ok, isä teki ja minä olin apulaisena). 🙂 Ja saipa taas kerran todeta, että sellainen työväline mitä isä ei omistaja ja sellainen asia mitä isä ei osaa rakentaa, on turha.

Pohjaidea häkille saatiin tutustumalla tutun itsetehtyyn häkkirakennelmaan. Käytiin sitten heti ostamassa pohjavaneri ja päätettiin mistä rakennetaan kehikko/runko, ja siitä lähdettiin liikkeelle. Asiaa suunniteltiin aina yhden vaiheen edetessä, pohdittiin aina väliin miten jatketaan ja miten mikäkin asia toteutetaan. Ei suunniteltu siis ennakkoon kummempia.

Aikaisemmin Brenna ja Esja on olleet isossa kevythäkissä takaluukussa kahdestaan. Erinäisistä syistä halusin niille omat sopet, ja kahden pienemmän kevythäkin sijaan tulin ajatelleeksi, että miksi ei rakentaisi yhtä kunnolla itse? Yksi mainittava etu kun olisi sitten kunnon lukolliset ovet koirilla, eli voisin pitää vaikka kisapaikoilla myös takaluukkua raollaan hapen saamiseksi autoon eikä vain ovia. Nyt kun en sitä ole voinut tehdä, kun takaluukussa olleen kevythäkin oven vetoketju on ollut rikki (ne noissa on kyllä niin surkeita).

Häkki on puupohjainen: pohja, katto sekä seinät erilaisista vanereista ja runko/kehys muistaakseni vanhasta ”kattolankusta”. Vanerit ovat erilaisia, koska pohjan ostin itse, osan sain tutulta lahjoituksena ja osan ostin sopuhintaan toiselta tutulta jolta oli jäänyt isompia jämäpaloja omista hommistaan yli. Muilta saadut palat olikin laadukkaampia vanereita. Päätyseinissä ja ovissa käytetty verkko on taas eri tutulta lahjoituksena tullutta vanhaa kanaverkkoa. Jykevää tekoa. (Kiitos siis heille kaikille!) Ja häkissä islantilaisilla on tosiaan omat luukkunsa, mutta välissä olevan palan saa otettua pois tarvittaessa ja saada koko tilan käyttöön.

Koska paljon kierrätettiin, saatiin lahjoituksena tahi muuten vaan hyvään hintaan, kului tähän rahaa vain joku ~24€.
(// edit. Eikun vähän enemmän, unohdin maalien hinnan! Koska olin tyhmä ja ostin sprayaalia -jota kului paljon ja enemmänkin olisi vielä mennyt- vaikka paljon kannattavampaa olisi ollut hakkia joku riittoisa purkki ja pensselillä sutinut menemään…)

Harmittaa kovin etten alusta asti hiffannut ottaa kuvia projektista, työvaiheista. Mutta no, saatte muutaman…

 

 

Runko valmis ja spraymaali kuivunut (kattoon vaan suhin jämämaaleja purkista, sen ei ole tarkoituskaan olla tasaisen hieno).

hakki1

 

Maalatut ovat roikkuvat kuivumassa.

hakki2

 

Saranatkin piti toki maalata! Ne ovat kahta eri mallia, koska kaiveltiin isän varastoja ja löydettiin nuo sopivat (ostaessa uudet on aikasti kalliita).

hakki3

 

Tällaset kaksi ”työtasoa” meillä oli. Hyvin meni ja riitti. Ihan vaan tuossa kaikki siis valmistui.

hakki4

 

Soppien pohjalle tuli laadukastasoinen kumimatto (jonka toisella puolella on lisäksi jokin pehmustekerros). Se on ostettu yhden tehtaan käytöstä jossa isä ja minä työskenneltiin (kunnes sen toiminta siirrettiin ulkomaille..).

hakki5

 

Valmiina ja autossa! Se mahtui sisään juuri ja juuri luukun reunoja hinkaten, tehtiin siitä mahdollisimman iso kun tilaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi. Mun auto ei kuitenkaan ole mikään iso (vaikka tila-auto onkin).

hakki6

 

Ensitesti. Koirat mahtuu ja kaikki toimii. Se on siinä!

hakki7

 

 

Ja ettei teidän tarvitse turhaan pohtia, niin kerrottakoon että Gaara taasen matkustaa kevythäkissä takapenkkien paikalla (jotka otin vuosia sitten pois). Ja kuten ehkä pientä viitettä saa jo tästä, niin täyttttä on. Pakettiauto olisi kova sana. Oikeasti.

hakki9