Paimennusta testaamassa, la 22.9.

Tästä en aiemmin julkaissut täällä mitään, sillä kirjoitin päivästä islantilaisten rotulehteen ja odotin että se ilmestyy ensin. Syksyllä siis kävimme islantilaisporukalla paimennusta testaamassa, meille oli varattuna yksi viikonloppu. Mukana oli muutama kokeneempi koira, mutta suurin osa oli ensikertalaisia tai vasta-alkajia noin muuten. Alla oleva teksti on napsittu siitä mitä lehteen kirjoitin. Itsellä oli tällä kertaa vain yksi koira mukana.

– — – — – — – — – — – — –

 

Paimennuksen kokeilemiseen oli itsellä suurempi kiinnostus joskus vuosia sitten. Nykyisin mielenkiinto on aika vähäinen, plus asiasta on itsellä jokseenkin ristiriitaiset tunteet – ihmisen hupiin ja harrastukseen koiran kanssa sotketaan muita eläimiä (lähinnä lampaat). Yleisesti ottaen Suomessa asiat on hyvin ja valvontakin pelaa, mutta silti tulee mietittyä kuinka hyvää toimintaa ja mahdollisimman stressitöntä näistä koiratreeneistä saadaan lampaille kaikilla tiloilla. Ja puhun nyt huvikseen harrastelusta, oikeasti työkäyttöiset koirat ovat toki ihan eri asiansa. Paimennuksessa on ihan minkä tahansa muun asian tapaan hyvinkin erilaisia toimintatapoja ihmisten ja paikkojen välillä, ja toisissa otetaan lampaat mielestäni paremmin huomioon kuin toisissa. Toisaalta en ainakaan toivo, että meillä päästetään usein koirat tekemään vaikkapa sitä mitä eräässä Etelä-Eurooppalaisessa maassa pääsee välillä ihan paimennustaipumustestissäkin käymään: koirat roikkuvat pahimmillaan panikoivien lampaiden niskassa, kaatavat niitä maahan, hyökkäävät uudelleen irrotusten jälkeen, ja meno jatkuu (ja lopulta koira muka läpäisee jonkun testin)… Toimintaa joka meillä kyllä kiellettäisiin ja tuomittaisiin nopeaan. Ollaanhan me suomalaiset vastuullisempia, ollaanhan jookos? Pidin itse käyttämämme paikan tavasta toimia sen perusteella mitä tuolloin näin.

Päivän koirissa näkyi epävarmuutta uudesta tilanteesta. Mitä laumalliselle villapalloja pitäisi tehdä, tulevatko ne päälle, saako niitä jahdata, vai onko ne vaan kavereita..? Yllättävän vähän tuli äänenkäyttöä minkäänlaisena reaktiona. Lampaatkin huomasivat usean kokemattoman koiran ollessa peräkanaa vuorossa, että hei näille koirille voi panna vähän vastaan: välillä seisottiin nokatusten ja poljettiin jalkaa, kävelivät pienellä joukolla lähemmäs, että nyt wannabe-susihukat mäkeen täältä. Itseä ensimmäistä kertaa lampaiden kanssa näin tekemisissä olevana nauratti väliin paljonkin lampaiden jämäkkä jalanpoljenta ja ”uhoaminen”.

Itsellä oli mukana lähes 10v ensikertalainen Esja. Paikalle ajaessa olin mielikuvissani rinta koholla. Olin aina halunnut päästä testaamaan, mitä tämä koira tuumaisi lampaista. Siinä on ollut pienestä pitäen piirteitä, joita olen ajatellut paimennuksen kannalta lupaaviksi tavoiksi. Ihan varmana tästä tulisi hyvä päivä! Vanhempi islantilaiseni tuskin omaa mitään paimennusvietin hiventäkään, joten tällä kertaa en sitä viitsinyt maksaa ja ilmoittaa. Jälkikäteen jäi kuitenkin sen verran kiinnostusta käydä paikan päällä vielä, että täytyyhän se muutkin koirani edes kerran käyttää lampailla ja katsoa mitä käyttäytymistä sieltä tulee.

Mutta se mielikuva onnistumisesta ja lupaavuudesta. Niin. Se varisi aika nopeaan. Mieleni oli tyhjä paperi, seisoin lammasaitauksessa koiran kanssa jota en tunnistanut omakseni lainkaan. Tuo saalisviettinen haukkuva pöllö ei osoittanut juuri mitään kiinnostusta lampaita kohtaan. M-mit… Mitäh?! Olin ollut täysin varma, että koira vetäisi kohti lampaita ja päästäisi haukkuja: päästä mut tuonne! Että päivän tehtävä olisi tasaannuttaa koiran kierroksia ja kehua sitä rauhallisesta toiminnasta. Mutta meidän kertamme lampailla menivätkin koiran kehumiseen, kun se osoitti kiinnostusta lampaisiin. Kun se lähestyi niitä (välillä oma-aloitteisesti, usein oman liikkumiseni tuella).

Koiran käytös vaihteli. Välillä siinä oleva epävarmuus tuli pintaan, kun uhitteleva, jalkaa polkeva ja lähestyvä useamman lampaan porukka sai sen perääntymään taakseni. Välillä sieltä selän takaa kuitenkin tultiin rinnalleni päästämään haukkuakin. Ei järin itsevarmaa sellaista vielä, mutta positiivista oli kuitenkin saada sitäkin käytöstä esille. Ja välillä kuljettiin pidempiäkin aikoja rauhallisesti lampaiden perässä, pitäen niitä porukassa ja siirtäen ympäri aitausta. Sitä aitoa, intensiivisempää kiinnostusta lampaita kohtaan vaan olisin toivonut ehdottomasti lisää.

Itselleni päivä tuotti siis paikan päällä jonkun asteisen pettymyksen. Olinhan aina ollut varma että tässä koirassa on potentiaalia ja poweria. Toisaalta paikan päällä koirasta sanottiin minulle positiivisia asioita. Pari yritti puhua minulle asiasta, jota jouduin sulatella yön yli ennen kuin aloin katsoa asiaa vähän siltäkin kantilta ja positiivisemmin. Esjassa olisi pohjaa nimenomaan mukavaksi, hyväksi paimenkoiraksi, jos sen kanssa jatkettaisiin lampailla käyntiä ja saataisiin sen itsevarmuus ja ymmärrys hommasta kohoamaan. Se ei luultavasti olisi röyhkeä ja ”pelottelisi” lampaita, vaan siinä olisi juuri sellaista mukavaa, rauhallista työskentelyä joka maltillisemmin liikuttaisi lampaita. Eihän ideaali olekkaan sinne tänne räiskivä koira joka on liian voimakas lampaita kohtaan. Olen vain itse sellainen, joka arvostaa ja tarvitsee koirassa tietynlaista taistelutahtoa/tulisuutta ja korkeampaa viettiä (ja olen kiinnostunut harrastuslajeista joissa nämä asiat ovat toivottavia/eduksi), joten päivän rauhallinen suoritus ei ollut ”minun mieleeni sopiva”. Poistuin tavallaan koko lajikokeilussa tutulta ”mukavuusalueeltani” rauhallisempaan maailmaan.

Lauantain päätti porukan kokenein koira, joka parhaimmillaan koira esitti meille kokemattomammille hyvää itsenäistä ja etenkin itsevarmaa työskentelyä. Se rohkeni ja osasi määrätä hangoittelevia lampaita jatkamaan matkaa kropan- ja äänenkäytöllä ilman minkäänlaista selvästi kauempana olevan ohjaajan tukea. Kouluttajakin tuumasi, että harmi kun hän ei tajunnut tästä viimeisestä kerrasta ottaa videota vaan jäi ihan ihastelemaan koiran esittämiä parhaimpia hetkiä. Niin me katsojatkin!

Päivän kokemattomista koirakoista osa varasi heti uutta aikaa, yksi omistaja aikoi tuoda kotiin jääneitäkin islantilaisia kokeilemaan. Innostusta ja kiinnostusta oli. Mikäli tila olisi lyhyemmän ajomatkan päässä, myönnettäköön että olisin oikeastaan itsekkin kiinnostunut muutaman kerran vielä käymään. Haluaisin nähdä saisiko Esjasta todella kuorittua sellaista paimenen alkua mistä mulle rohkaisevasti puhuttiin. Mutta tämän talouden varat eivät vaan repeä tuollaiseen harrastamiseen kun päälajimme agility on jo treenimaksujen osalta sen verran kallis laji kukkarolleni. No, kuten tuumattu, niin vähintään sen verran vielä käyn että kaksi muuta koiraani saan edes kerran testattua käytökseltään lampailla. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa olen sen verran pöljä, että uuden islantilaisen kanssa tulisin jotenkin käyneeksi enemmänkin kuin kerran tai kaksi.

 

Oma teleobjektiivini kamerasta ei ollut käytettävissäni (itkupotkuraivari) ja sopivan korvaajan puuttuessa päätin etten kameraa ota matkaan, mutta onneksi Aitiorannan kennelin Tiina oli omansa ottanut mukaan jotta päivästä saatiin jotain kuvamateriaaliakin talteen.

Kaikki kuvat siis © Aitiorannan

 

 

 

Mainokset

Esja 10v

Esja pieni pesusieni on nyt 10-vuotias.

Kymppiveenä se on edelleen vilkas häslä, jonka päässä muutama pähkinä poukkoilee villinä ja vapaana. 😀 Eli kroppa vie ja järki tulee sit perästä. Ikä (sen lisäämä itsevarmuus pehmeässä koirassa) on kokonaisuudessaan kuitenkin vaan parantanut sitä vuosi vuodelta. Muuten se voi kaikin puolin todella hyvin, ja tapaankin vitsailla että se piinaa mua varmaan pitkään ikään asti, mutta sterilointia ennen aina luikero koira on sen jälkeen sellainen jonka kanssa tappelen painosta, ja vähän siltä saisi rasvaa karistaa…

Toivon että talvella päästään pitkästä aikaa (itsenäisesti) treenaamaan agilityä, haluaisin vielä palata sen kanssa kisoihin. Olisin halunnut jo tänä vuonna. Tokossa toivon että löytäisin treeni-intoa itselle, ja Esjalle haluaisin yhden AVO1 -tuloksen hankkia.

 

 

 

 

 

 

(Tarkoitus oli käydä ottamassa muutamia kuvia, mutta ajattelemastani paikasta onkin tullut työaa, joten päätin antaa olla ja tyytyä näihin vanhoihin mutta kuitenkin kuukauden sisään otettuihin räpsyihin.)

 

 

 

 

Elossa (kulunut puolitoista vuotta)

Viime vuonna moni aikomani ja jopa aloittamani kirjoitus jäi. Sen enempää selittelemättä, otetaan tässä vain pikakatsaus kuluneeseen hiljaiseen aikaan eli noin puoleentoista vuoteen.

Ja toivotaan että jotain päivitystahtia tänne saisin taas.

 

– – – – – – –

 

Hattutemppu! Ihan uskomatonta. Gaara kolmannen kerran erikoisnäyttelyssä (2017), kolmannen kerran paras uros!!

Nyt olen sanonut, että en varmaan uskalla ennen veteraaniluokkaa enää mennä. Siellä häviö ei enää satu niin paljoa, pakostikkin kehiin on tulossa nuoria uusia voittajia. 😀

 

Islantilaisten kanssa on kisattu agissa ihan liian vähän. Piirinmestaruuskisoista 2017 kuitenkin joukkuevoitto, kultaa! Meitä oli me sekä pariskunta kahdessa kooikerilla. Molemmat islantilaiset sekä toinen kooikereista teki puhtaan radan. (Ainut joukkue jolla kolme nollaa.)

Brennalle tämä oli kisa mistä se eläköityi. ❤

 

Gaaran kanssa noustiin 2017 agilityn kakkosluokkaan. Siellä kerättiin nätit rivit hylkyjä, ennen kuin aloin saada parempaa otetta asioihin. Tulos siellä, hylky tuolla. Todella paljon vain yhdestä virheestä kiinni jääneitä nollia. Nyt vihdoin 2018 syksyllä noustiin sitten kolmosiin. Sieltä en mitään omilla ohjaajan taidoillani odota, mutta tämähän se mun tavoite onkin. Kolmosiin pääsy.

2017 syksyllä käytiin vähän extermporeekin suorittamassa BH. Olihan se mulla ikuisuuden ollut suunnitelmissa, mutta laiska treenivuosi tokon suhteen ajoi edes jotain suorittamaan jossei sen puolen kokeista kerran ollut tulosta odotettavissa.

 

Muutama näyttely tuli toki käytyä, tänä vuonna vähemän kuin olin ajatellut. Gaaran kanssa käytiin myös yöjunalla mennen ja kasvattajan kyydillä takaisin hinautuen Helsingissä Voittassa. Pyh, vain PU3 (toki lähdettiin uroksia voittamaan 😉 ). Muuten näyttelyistä tuli tasaisen hyviä tuloksia, pääasiassa nyt islantilaisilla monia VSP & VSP-vet -sijoja.

 

Edellisvuonna käytiin siellä holskuerkkarissa Salossa. Tosi nättiä seutua, harmi että kesä oli myöhässä joten vihreyttä jäi maisemasta kaipaamaan. Toisena päivänä oli erkkari, toisena käytiin kuokkimassa kennel Hollandroyn kennelpäivässä. Mukavaa päästä välillä (pitkis)holskuporukassa tekemään jotain.

 

Tänä vuonna islantilaisten erkkarista ei ylläripylläri saatu mainittavaa tulosta. Brenna H ja Esja EH. Sinällään tuomaria seuratessa pelkäsin Esjallekkin H’ta, että tuohon voi olla sillä lailla tyytyväinen. Pääasiassa sen liikkeestä tuli noottia, lyhythän se on kun kulmauksetkin saisi olla paremmat.

 

Tähän väliin on mahtunut surua ja ikäviä uutisiakin. Oma lauma on pysynyt samana, välillä vanhempieni tiibetinspanieli edelleen on meidän kanssa touhuissa mukana. Kuitenkin kaksi viimeisintä (vanhemmillani asunutta) kissaa jouduttiin lopettamaan. Mustavalkoinen (minun) Sasu oli lähes 16v ja sen veli Miinus 16,5v. Sasu meni ensin, ja sen poismeno selvästi huononsi yksin jääneen Miinuksen olotilaa (joka lopulta meni muihin vaivoihin).

Tavattiin vuosi sitten kesällä Brennan mahtava 15v isä. Samana vuonna myöhemmin kuitenkin se jouduttiin lopettamaan.

 

Toki useissa agilitykisoissa tuli taas talkoiltua, pääasiassa tuttuun tapaan kansliassa. Isoina ja erikoisina oli extrana meidän seuran järkkäämät EO-karsinta 2017 ja JSP-SM 2018. Pietarsaaren ryhmänäyttelyssäkin tuli oltua oman vuoron jälkeen (Gaara käi kehässä hakemassa ROPin), kun lupauduin sielläkin auttamaan kansliassa pääasiassa tulosjuttujen kanssa. Gaara sai chillailla urheilukentän huoltotilojen käytällä missä mm. kanslia piti majaa, ja kovastihan siitä isona mutta lempeänä tykättiin. Ja se vaan nautti kun joku aina rapsutti.

 

Pitkästä aikaa jäljestettiin pikkupätkiä muutaman kerran. Gaaralle tänä kesänä tuli eteen vasta toinen kerta. Harmittaa ettei ole tehty sen kanssa enempää ja etten pohjia varmaan jaksa hömppäilyn takia tehdä kunnollisiksi. Ja islantilaisilla harmittaa että edelliskerrasta on ikuisuus. Jotkut paremmat merkit itselle jäljen kulkureitistä tarvitsisin.

 

Tokoon en tänäkään vuonna löytänyt intoa. 😦 Paljon suunnitelmia, kovin vähän toimia. Kesällä kirottiin lisäksi viikkokausien karseita helteitä, jolloin ei tehty mitään. Koirat ”lenkitin” uittamalla hyvin pitkälti, kun aamuyötkin pysyi meillä pahimmillaan kuumina ja hiostavina. Hyi yök inhoan.

 

Ja paljon normaaliutta elämässä toki. Päivä seurasi päivää.

Gaaralta on seurattu (jalostusmielessä) kuluneen vuoden aikana kilpirauhasarvoja.

 

Suomi on nätti.

 

 

 

Sjoki RN

 

Lauantaina 18.3. käytiin moikkaamassa tuttuja Seinäjoella, eli islantilaisihmisten kesken päästiin taas kälättämään. Ryhmänäyttelyn paikka oli Lagun mahtava Hau-Hau Champion Areena -niminen halli. Laadukkaat puitteet, ja toimii homma heillä muutenkin hyvin.

Tuomari jätti oikein hyvän mielikuvan kaikin puolin. Joistain asioista oli tarkka ja rokotti parilla koiralla heti kunnolla. Brennasta arvelin ennen meitä olleiden arvosteluiden perusteella, että ei niin tule tykkäämään (kevyt, liian vaaleat silmät), mutta aivan toisin kävi! Tuntui että tykkäsi hyvinkin paljon, sen perusteella mitä ”juteltiin” (hän ei ollut tuomarina mikään tuppisuu) ja kertoohan tulos jostain. Nartuissa nämä meikän tytsyt oli ainoat Sa’n saaneet.

Esitin taas yhden kivan uroksen, mutta se ei nyt ihan ollut näyttelykunnossa, joten vaikka tuomari siitä muuten tuntui kovasti tykkäävän, ei sen tulos lopulta ollut hyvä.

Ryhmäkehiin jäätiin muodon vuoksi. Eihän sieltä mitään Brennalle tulisi. Onhan se kaukana sellaisesta tasosta. Sillä on virheensä, jonka lisäksi se on ulkonäöllisesti hyvin ”tylsä ja tavallinen” koira siellä muiden seassa.

 

Brenna vetskuissa. Tuomarina Marianne Holm, Suomi. ERI1 SA PN1 ROP ROP-vet
Erinomaisessa kunnossa esiintyvä 10-vuotias. Oikea tyyppi. Kauniit mittasuhteet. Hyvä pää ja ilme. Tilava runko. Liikkuu hyvin. Esiintyy hienosti. Oikea häntä.

Esja vetskuissa. Tuomarina Susanne Wendell, Suomi. ERI2 SA PN2
Vahva narttu. Erinomaista tyyppiä. Kauniit mittasuhteet ja hyvät linjat. Hyväilmeinen pää. Jo hieman avoimet silmät. Hyvät korvat. Oikea kaula ja rintakehä. Kaunis häntä. Kaksoiskannukset. Liikkuu vaivatta.

 

 

 

 

 

Kolmen muotovalion huusholli

 

Edellisviikolla tuli vahvistus. Tulokset tulivat nettiin ja pääsin asiaa Omakoiran kautta anomaan keskipäivän jälkeen, ja illalla jo asia näkyi vahvistettuna Koiranetissä.

Esjakin on nyt FI MVA. Viimeinenkin meikän kolmikosta.

Lauantaina 18.2. tuli käytyä Kauhavalla ryhmänäyttelyssä. Talviseksi ryhmänäyttelyksi mielestäni ihan kivat tilat. Ainahan jokin asia jättää toivomisen varaa, mutta talvella ryhmänäyttelyt eivät useinkaan ole missään hulppeissa ja isoissa halleissa, eli jos nyt asioita vähän mietitään ja suhteutetaan, enpä oikein voi valittaa. Ulkona olleet vessat tosin olivat vähän ällöt. Ylipäätään nuo on jotenkin ”epäilyttäviä”, mutta sitten ihan käyttäjien toimesta: yhteenkin vessaan kun meinasin mennä, lillui istuimen etuosa jonkun kusessa. Voi ällö! Jep, tuli äkkilähtö ja ei kun toista vapaata vessaa odottamaan…

Esjan olin ilmoittanut ensimmäiseen veteraaniluokkaansa. Edellisestä näyttelystä olikin aikaa, tylysti eteenpäin pyöristettynä semmonen parisen vuotta. Meille tuli tuomarinmuutos, ja olin harkinnut jo peruuttamista vaihtoehtona. Jokunen vuosi aiemmin avoimessa luokassa tämä tuomari antoi Esjalle vain EH:n (tuomariharjoittelijan läsnäolo saattoi silloin tosin silloin tiukentaa varsinaisen tuomarin pitämää linjaa, ei kai ole harvinaista että niin on). Mutta veteraaniluokka on vähän eri. Plus että olin ilmoittanut Gaarankin kehään, johonkin näyttelyyn sen keväällä halusin, ja tämä oli sitten ihan sopiva kun kerran islantilaisenkin ajattelin laittaa.

Mukavia hetkiä/keskusteluja oli taas ihanien tuttujen ihmisten kanssa kehän laidalla. He ovat kyllä se asia, joka paljolti näyttelyissä käymiseen tuovat sen ilon/huvin mikä siinä on. Esitimpä tutun kasvattajan uroksen tulokselle PU3 ja serti.

Esja vetskuissa. Tuomarina Susanne Wendell, Suomi. ERI1 SA PN1 SERT VSP VSP-vet –> FI MVA
Erinomainen tyyppi ja koko. Kaunis nartun pää. Hyvät silmät, korvat, ylälinja ja häntä. Tiivis jäntevä runko. Lihaksikkaat oikein kulmautuneet raajat. Liikkuu ja esiintyy erinomaisesti.

Esjan esittäminen on ihan erilaista kuin Brennan. Esja kun on ”wannabe-adhd”, ei se seisoessakaan niin millään tahdo pysyä paikoillaan löysällä remmillä. Varsinkin kun se tietää että mulla on namia, jota se sitten tavoittelee ahnepossuna. Joten joudun pitää aina remmillä kireästi vastaan ettei se rynni eteenpäin vaan seisoo paikoillaan, josta en tykkää, muuutta minkäs teet. 😀

 

 

Gaarakin tosiaan kävi kehässä pyörähtämässä. Mutta kun se on jo valio ja ainut uroskin vielä/taas, niin mitäpä sitä hirveästi innostumaan ROPista (kilpailu lisäisi voitonriemua). 😀 Sitä itteäänkin kiinnostaa näin paljon:

Tuomari oli kyllä tarkka (kuulin myöhemmin, että arvosteli kai ensimmäistä kertaa näitä?), ja arvostelukin koko paperin mittainen. Hyvä mielikuva jäi ainakin itselle. Gaaralla se pohti etuhampaita joissa on parissa toivomisen varaa, että rokottaako, ja kaivoi esille rotumääritelmänkin avukseen – tästä ei toiset tykkää, mutta ei musta ole huono jos tuomari kehtaa jotain asiaa joskus tarkistaa rotumääritelmästä, onhan se nyt urakka muka oikeasti muistaa kymmenien ellei satojen rotujen rotumääritelmät muka kunnolla ulkoa. Hän päätyi sitten toteamaan mulle suoraan sekä arvostelupaperin loppuun, että ”Purennasta huolimatta erinomainen kokonaisuus.”. Eli kuten aiemminkin: etuhampaissa on toivomisen varaa, mutta koska purenta on muuten hyvä ja kaikki hampaat ovat tallella, on se muuten ihan kivassa koirassa sen tasoinen virhe, etten muista onko yksi ehkä saattanut asiasta rokottaa muiden näkemiensä virheiden yhteydessä.

Ryhmiin ei jääty, kun mulla oli illalla vielä paikallisen koiraseuran hommia hoidettavana toisen henkilön kanssa, jonka luokse piti keritä. Kun ei ole mahkuja isossa kehässä, harmittihan se ettei päästy siellä edes ”olemaan esillä”, mutta isoksi ei harmistus pääse.

Gaara valioissa. Tuomarina Nina Janger, Suomi. ERI1 SA PU1 ROP
4v. mittasuhteiltaan oikea uros, jolla hyväilmeinen pää. Osittain tasapurenta, etuhammasrivi kulkee hieman vinossa. Erinomainen ylälinja. Raaajaluusto tasapainoisesti kulmautunut. Kinner on hieman korkea. Hyväasentoinen häntä. Liikkuu riittävällä sivuaskeleella, erinomaisen yhdensuuntaisesti edestakaisin. Purennasta huolimatta erinomainen kokonaisuus.

 

 

Tutut islantilaisharrastajat miettivät seuraavia näyttelyitä. Sanoin, että meillä ei varmaan ole tänä vuonna enää kuin Sjoella tässä kuussa (koska on kohtuu lähellä ja sinne oli vain 10€ vetskut!) ja kesällä yksi näyttely jossa on tuomari josta tykkään ja jolle haluan viedä Brennan veteraanina.

Jälkeenpäin aloin ajatella, kuinka mukava fiilis itselle kuitenkin taas jäi noiden tuttujen tapaamisesta. Ihan jo siis seuran vuoksi, joka tarjoaa hyvän päivän, saatetaan hyvinkin jonnekkin muuallekkin näytelmiin eksyä. Varsinkin kun Brenna täyttää nyt keväällä 10v ja alkaa päästä joihinkin ryhmiksiin ilmaiseksi! 😀

 

Holskukehää odotellessa, istuin Gaaran kanssa lattialla. Siihen tuli yksi ~keski-ikäinen mies kysymään, että mikäs tuo on, ja muutenkin juttelemaan. Oli miettimäsä uutta koiraa ja tutustumassa rotuvaihtoehtoihin vähän. Vastailin holskuista oman näkemykseni mukaan. Meidän luota hän poistui tuumaten Gaaraasta, että jätti kyllä oikein hyvän vaikutelman. Kerroin kyllä hänelle useampaan kertaan keskustelun lomassa ja siinä viimeisenäkin sitten vielä, että kirjoa on, Gaara sattuu olemaan helpon pään holsku/koira. Tasainen kaveri, joka tuolla taas lunkisti moppasi lattiaa tuon tuostakin (kellahtaa selälleen ja pyriskelee siinä).

Myöhemmin sama mies tuli uudestaan vastaan, kun olin köynyt autolla vaihtamassa Gaaran Esjaan, ja se kyseli vähän siitäkin. Tykkäsi vissiin siitäkin. 🙂

 

 

 

Ongelma ja jonkin unohdus

 

Joskus tarvitaan joku toinen sanomaan jokin selvä asia, ennen kuin sitä itse tajuaa. Näin kävi mulle (taas) ihan hiljattain.

 

 

Asiaa ei ollut osoitettu mulle suoraan. Mutta seurasin yhtä keskustelua netissä. Henkilö X pohdiskeli koiransa ongelmaa, ja henkilö Y ehdotteli tapaa/tapoja ehkä korjata tilannetta. Asia ei edes ollut ollenkaan samanlainen kuin mitä minä olen meillä pohdiskellut, mutta sieltä keskusteluista silti bongasin sen, mikä itseni olisi pitänyt meidän kohdalla hiffata jo kauan sitten. Bongaamani kommentti oli asiallinen ja neuvomishalua täynnä, joten siihen tuli reagoitua ”voimakkaasti” ja pohdiskeltua sitä. Positiivisuus saa enemmän vastaanottoa kuin negatiivisuus, sain taas kerran huomata itsenikin kohdalla.

Paljon tiivistettynä: Koiran halutun toiminnan vahvistaminen palkkaamisella.

Näin yksinkertaisen asian sitä joskus unohtaa. Hävettää, mutta näin se on. Olen varsin usein lyhytpinnainen ja äkkipikainen. Olen muutenkin kovaääninen, mutta maltin mentyä tulevat mm. perisuomalaiset ärräpäät kuvaan ja ääni kovenee. Se on reagointini monesti silloin, kun jotain ärsyttävää tapahtuu ja pinna palaa sekunteissa. Sen sijaan että ajattelisin asiaa paremmin.

 

Esjalla on ongelma. Tai pikemminkin minulla sen kanssa, ei tämä sitä itseään haittaa. Se on kovin saalisviettinen, eli mm. tykkää jahdata kaikkea liikkuvaa ”riistaa”. Osa tästä on omaa syytäni, teininä ajattelemattomuuttani vahvistin ja kannustin sitä lintujen suhteen kun se oli ihan snadi. Sitä saa mitä tilaa…

Linnut eivät ole ongelma, vaikka niistä asia pohjautuu. Kissat ja rusakot ovat. Tänä vuonna on ollut useampi tilanne, jossa Esja on päässyt rynnimään noiden perässä hetken aikaa. Ja kun se pääsee ottamaan yhdenkin laukka-askeleen, on jo liian myöhäistä mulle puuttua asiaan: korvat ovat lukossa ja kaikki kiroaminen sen perään on turhaa. Se näkee ja kuulee vain ”saaliin” edessään. Kun otus hetken kuluttua pääsee karkuun, Esja palaa. Näistä sattumuksista moni on tapahtunut samalla alueella, joten aloin yhdessä välissä huomata koirasta, että se alkoi yhdistää paikkaa ja tapahtumaa, ja koko sen olemus valpastuu ja muuttuu ja se alkaa aisteillaan hieman etsimällä etsiä, että mitä missä milloin tapahtuu.

Olen joutunut itselleni myöntämään, häveten, että koira ei ole hallinnassani niin hyvin kuin sen pitäisi olla. Niin hyvin kuin haluaisin sen olevan. Meillä on jonkinasteinen ongelma.

Tähän asti olen asiaa vain kironnut. Kun tilanne tuli, ensin huusin koiran perään hetken (”Esja, ei, tänne” tai jotain). Mutta kuten todettu, kun jahti alkaa, lukkiutuvat korvat. Lopulta opin kiroamaan vain mielessäni, mitäpä se muullainenkaan toiminta olisi auttanut. Kun koira on tullut takaisin, on toimintani riippunut hetkestä miten asia on tapahtunut. Joskus en ole voinut muuta kuin olla välittämättä koirasta, joskus olen kytkenyt sen kiinni ja hinannut sisälle/autoon/jotain. Tai kaapannut syliin ja kiroten kantanut sisälle. Olen ollut turhautunut.

Tämä koiran toiminta on jonkin verran murentanut mun luottoa siihen. En enää ihan kaikkialla uskalla pitää sitä vapaana kuten joskus pystyin, sellaisillakin alueilla missä moni muu ei viitsisi pitää irti. Ja se kouraisee itseä rinnasta. Syö mieltä. Eihän tätä usein tapahdu, mutta sen verran että sitä nyt pohtii ja se tosiaan on alkanut vaatia toimintatapojen muutosta (=koira useammin kiinni jossain kuin ennen). Ja kun luottamus on tärkeä asia, se kouraisee isommin.

 

Tuon nettikeskustelussa esille tulleen kommentin myötä vasta tajusin lähteä miettimään, että varsinaisesti en ole yrittänyt ratkoa tätä nykyistä ongelmatilannetta, oikeastaan en ole yrittänytkään (osannut…). Olen vain lähestynyt asiaa temperamentillani. Ollut ja kironnut mielessäni suurimmaksi osaksi.

Nyt olen muutaman päivän pitänyt nameja aina taskussa. Esja on ahne. Hyvin ahne. Koetan testata sitä ja samalla vahvistaa haluamaani käytöstä. Sitä hyvin perinteistä minkä unohdin tämän tilanteen kanssa: toivotusta toiminnasta tulee palkka. Ihmisen haluaman toiminnan toteuttaminen kannattaa koiralle. Näin lyhykäisyydessään se tarkoittaa Esjalta reagointia kutsumiseen tai johonkin tiettyyn sanaan minkä teen. (Tällä hetkellä tieto että mulla on namia, on saanut koiran vapaana ollessaan hakeutumaan entistä useammin mun luokse itsestään ja kysymään, saisiko jotain.) Mun pitäisi myös kysellä yhdeltä tuttavalta, miten hän on toteuttanut käyttämäänsä ’luopumistreeniä’ koiransa kanssa, jolla ilmeisesti on ollut vastaavanlaista taipumusta/ongelmaa.

En ala enempää avamaan tapaa, millä lähden Esjan kanssa nyt jatkamaan (tuon namin kanssa). Taipumus on siinä niin vahvassa, ja treenattavia tilanteita pitäisi tulla usein, että en tiedä tuleeko tästä mitään. Ihan kokeiluna teen nyt mitä teen. Harmi kun kesä ja suurin lintuaika on kaupungin keskustan tienoilla ohi (naakkoja ja sen sellaisia), jonnekkin puistoon meneminen ja siellä koiran palkkaaminen aina kun se ”rauhoittuisi” remmissä eikä haukkuisi ja väliin vetäisi kohti lintuparvia, olisi ehkä erittäin hyvä ja helppo aloituskohta.

 

Ongelman myöntäminen ärsyttää, kun kaikki ei olekkaan niin timanttista. Monesti muita kuunnellessa mietin, että mulla on kyllä helpot koirat – helppo elämä niiden kanssa. Mutta nyt ruususta repii terälehtiä tämä tilanne aina satunnaisin väliajoin, eikä se siitä muutu kiroamalla. Jotain pitää tehdä, kokeilla. We’ll see.

 

 

Agilityn piirinmestaruuskisat takana

 

Vaasassa BAC järjesti 4.9. vuoden 2016 piirinmestaruusagilityn. Minä olin totta kai menossa! Päivästä tulikin lopulta pitkä, ja joku 15h olin poissa kotoa. Mutta kyllä näissä kisoissa on vaan tunnelmaa, eri luokkien edustajat on joukkuekisan takia samaan aikaan paikalla, meillä kokoontuu yleensä aina seurasta ihmiset yhdelle alueelle seurustelemaan ja jännittämään seurakavereiden puolesta ja hurraamaan heille, ja ja. Ihan mahtavaa!!

Kaikki koirat ilmoitin mahdollisiksi koiriksi joukkueisiin, ja kaikki kolme pääsivätkin. Gaaran kanssa kävi vaan niin harmillisesti, että joukkueen neljästä koirasta kaksi sattui sairastumaan/loukkaantumaan, joten meidän joukkuetta ei raadalla nähty.

Brenna ja Esja kisasivat joukkueessa kahden muun medi3 -luokkalaisen kanssa joukkueessa ”Jkf Agility ’Juniorit'”, joista toinen oli huippulaadukas keeshond ja toinen pikakiitäjä sheltti.

Molemmat islantilaiset teki kivasti, mutta Esjalle 2x hyl ja Brennalle 5vp ja puhdas nolla kera kolmannen palkintopallisijan. Joukkueradalta Esjalle vitonen ja Brennalle nolla, jotka molemmat huomioitiin joukkueen lopputuloksessa (toinen meidän tiimikumppaneista sai myös nollan). Gaaralle lähdin toki taas hakemaan sitä nousunollaa, mutta sen radalta tuli yksi rima alas. Ohjasin koiran takaaleikkauksen kautta kohti loppusuoraa, ja jo ennen kuin koira lähti ponnistamaan tiesin, että nyt on jotain, teinkö jotain, mutta rima sieltä tulee alas. Ja niin tuli. Tuomarin sanat oli kuitenkin aivan ihanat, kun rata voitettiin tuolla vitosella, ja hän meitä palkintopallilla kätteli: ”Hillittyä hallittua mutta silti nopeaa menoa!”. Ylpeys rinnassa. ❤ Mutta niin se on, koira etenee hyvin mutta rauhallisessa mielentilassa, ja mulla on mahdollisuudet ohjata rauhassa ja keritä tekemään sitä sun tätä, jos en ala turhaan kiirehtiä ja "panikoida" tekemisiäni. Tykkään kovasti mennä tämän koiran kanssa.

Kaiken kaikkiaan piirinmestaruuspäivä oli taas kerran antoisa:

 

 

Joukkuekultaa 2016 Esjalle ja Brennalle, yksilöpronssia 2016 Brennalle. Mahtavat islantilaistytöt. ❤

 


^ Brennan osuus kaikesta… 😀 😀 Hitaus ei todellakaan ole häpeä! 😀