Itse tehty koiranhäkki autoon

 

Koirankoppa autoon. Sellainen tuli loppukesästä isän kanssa tehtyä (ok ok, isä teki ja minä olin apulaisena). 🙂 Ja saipa taas kerran todeta, että sellainen työväline mitä isä ei omistaja ja sellainen asia mitä isä ei osaa rakentaa, on turha.

Pohjaidea häkille saatiin tutustumalla tutun itsetehtyyn häkkirakennelmaan. Käytiin sitten heti ostamassa pohjavaneri ja päätettiin mistä rakennetaan kehikko/runko, ja siitä lähdettiin liikkeelle. Asiaa suunniteltiin aina yhden vaiheen edetessä, pohdittiin aina väliin miten jatketaan ja miten mikäkin asia toteutetaan. Ei suunniteltu siis ennakkoon kummempia.

Aikaisemmin Brenna ja Esja on olleet isossa kevythäkissä takaluukussa kahdestaan. Erinäisistä syistä halusin niille omat sopet, ja kahden pienemmän kevythäkin sijaan tulin ajatelleeksi, että miksi ei rakentaisi yhtä kunnolla itse? Yksi mainittava etu kun olisi sitten kunnon lukolliset ovet koirilla, eli voisin pitää vaikka kisapaikoilla myös takaluukkua raollaan hapen saamiseksi autoon eikä vain ovia. Nyt kun en sitä ole voinut tehdä, kun takaluukussa olleen kevythäkin oven vetoketju on ollut rikki (ne noissa on kyllä niin surkeita).

Häkki on puupohjainen: pohja, katto sekä seinät erilaisista vanereista ja runko/kehys muistaakseni vanhasta ”kattolankusta”. Vanerit ovat erilaisia, koska pohjan ostin itse, osan sain tutulta lahjoituksena ja osan ostin sopuhintaan toiselta tutulta jolta oli jäänyt isompia jämäpaloja omista hommistaan yli. Muilta saadut palat olikin laadukkaampia vanereita. Päätyseinissä ja ovissa käytetty verkko on taas eri tutulta lahjoituksena tullutta vanhaa kanaverkkoa. Jykevää tekoa. (Kiitos siis heille kaikille!) Ja häkissä islantilaisilla on tosiaan omat luukkunsa, mutta välissä olevan palan saa otettua pois tarvittaessa ja saada koko tilan käyttöön.

Koska paljon kierrätettiin, saatiin lahjoituksena tahi muuten vaan hyvään hintaan, kului tähän rahaa vain joku ~24€.
(// edit. Eikun vähän enemmän, unohdin maalien hinnan! Koska olin tyhmä ja ostin sprayaalia -jota kului paljon ja enemmänkin olisi vielä mennyt- vaikka paljon kannattavampaa olisi ollut hakkia joku riittoisa purkki ja pensselillä sutinut menemään…)

Harmittaa kovin etten alusta asti hiffannut ottaa kuvia projektista, työvaiheista. Mutta no, saatte muutaman…

 

 

Runko valmis ja spraymaali kuivunut (kattoon vaan suhin jämämaaleja purkista, sen ei ole tarkoituskaan olla tasaisen hieno).

hakki1

 

Maalatut ovat roikkuvat kuivumassa.

hakki2

 

Saranatkin piti toki maalata! Ne ovat kahta eri mallia, koska kaiveltiin isän varastoja ja löydettiin nuo sopivat (ostaessa uudet on aikasti kalliita).

hakki3

 

Tällaset kaksi ”työtasoa” meillä oli. Hyvin meni ja riitti. Ihan vaan tuossa kaikki siis valmistui.

hakki4

 

Soppien pohjalle tuli laadukastasoinen kumimatto (jonka toisella puolella on lisäksi jokin pehmustekerros). Se on ostettu yhden tehtaan käytöstä jossa isä ja minä työskenneltiin (kunnes sen toiminta siirrettiin ulkomaille..).

hakki5

 

Valmiina ja autossa! Se mahtui sisään juuri ja juuri luukun reunoja hinkaten, tehtiin siitä mahdollisimman iso kun tilaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi. Mun auto ei kuitenkaan ole mikään iso (vaikka tila-auto onkin).

hakki6

 

Ensitesti. Koirat mahtuu ja kaikki toimii. Se on siinä!

hakki7

 

 

Ja ettei teidän tarvitse turhaan pohtia, niin kerrottakoon että Gaara taasen matkustaa kevythäkissä takapenkkien paikalla (jotka otin vuosia sitten pois). Ja kuten ehkä pientä viitettä saa jo tästä, niin täyttttä on. Pakettiauto olisi kova sana. Oikeasti.

hakki9

 

 

Mainokset

team Bonfire Dragon’s suosittelee

 

Konstan Koju

 

Kaksi- ja nelijalkaisten hierontaa (ja muutakin) Pietarsaaressa tarjoaa varsin uusi yritys Konstan Koju.

Siellä me käytiin tänään Gaaran kanssa rääkättävänä. 😀 Minä vähintään kolmatta kertaa tälle vuotta (pääasiassa meikäläisellä tuo hartia-/lapaseutu tuppaa aika ajoin kipeytymään niin pahasti, että alkaa hohkaa migreenin kaltaista olotilaa ellei tule hoidetuksi, ja alkuvuodesta siihen vaikutti se kun olin fyysisessä nostelutyössä). Ja Gaara pääsi hierottavaksi vihdoin taas – ja ensimmäistä kertaa täällä. Kun rahaa on niukalti, on koirien hieronta hyvin valitettavasti ollut yksi mistä olen päättänyt hieman tinkiä – kun koirissa ulospäin ei ole näkynyt mitään merkittävää muutosta.

Itse kävin täällä ensimmäistä kertaa joulukuussa 2015, kun olin hiukan aiemmin voittanut arvonnassa sinne lahjakortin. Joskus minäkin! Ja jäin asiakkaaksi. (On niistä Fb-arvonnoista siis hei hyötyäkin, firmat.) Jumittavat paikat tulevat kyllä rautaisella otteella ja taidolla hoidetuiksi itseltä. Ja hieman maltillisemman rautaisella mutta yhtä taidolla hoitui tänään koirakin. 😉 Brenna ja Esja ovat vuorossa myös tässä kuussa, ehdottomasti.

Tänään keskustelujen lomassa tuli luvattua firmaa mainostaa. Miksei, kun kerran erittäin tyytyväinen asiakas olen! 🙂

Odotan kovasti, että kotisivuilla mainittu suunnitelma jäsenkorjaajakoulutuksen suorittamiseta toteutuu. Saisin samassa osoitteessa hoidettua myös väliin ”lonksuvan ja jumittavan” ristiselkäni, jota nyt olen tyytynyt hoitamaan vain hieronnoilla. Se riittää aina hetkeksi, mutta kunnon ”niksautuspalvelu” olisi sille ihan varmasti tarpeen.

 

 

Kun pitkiksen pitäisi tappaa innostus?

 

Tämä on tällaista ”Gaara ja toko pohdintaa” juttu.

Huonon harratuskoiran maineesta on hyvin vaikea päästä irti. Ja sen kuopan seinämiä pitkisholsku tällä hetkellä kaapii. Henkkoht näen parannusta ja parannuksen yrityksiä kasvattajilla/ihmisillä olevan olemassa -eli alin kuoppa on selätetty ja nousu on ylöspäin- mutta muutos vie aikaa. Sekä koirien ominaisuuksien muutos oikeasti että ihmisten asenteiden.

Toisaalta tämä on sellainen ”tosi ärsyttävä kehupostaus” ehkä jollain tasolla, tarkoituksetta, mutta pääasiassa ja pohjimmiltaan kuitenkin on vain ajatusteni pukemista tekstiksi. (Positiivisia) tunteita ja mietteitä, mitä kävin vasta hiljattain taas läpi.

 

© Taija S.

 

Gaaran kanssa otettiin tiistaina ensimmäiset treenit tälle vuodelle meidän koutsin kanssa (tuttu ja arvostamani lk holskuharrastaja). Mulla oli alun perin tarkoitus jo tammikuussa aloittaa tokon treenaaminen kunnolla kohti seuraavaa luokkaa, voittajaa. Koiralle ”lupasin” syksyllä, että tällä kertaa mennään kunnollisella valmistautumisella uuteen luokkaan, kunnon tiedolla ja taidolla. (Edellisen kerran pitkis on muuten ollut voittajassa kuusia vuotta sitten, että huh huh!)

Joo ei… Talvella treenaaminen ei innosta oikeastaan ollenkaan. Paljon tekee se, että meidän käytössä oleva halli on hiekkapohjainen. Ja sitä hiekkaa on sitten vahvasti saaliilla palkatun koiran suussa ja lelussa ja… Ei siistiä eikä kivaa, varsinkaan koiran hampaille ei hyvä jynssätä hiekkaista lelua. Joten tammikuu meni, pari muutakin kuukautta, kunnes tuli huhtikuun puoliväli. Sen jälkeen on tehty muutamat pienet treenit. Ja nyt sitten bongasin erinäisistä syistä elokuun lopulle kokeenkin, minne aion paikkaa hamuta. Eli kuten aiemminkin, näin tässä kävi taas: lyhyellä aika välillä kootaan paketti kasaan. Koira on hyvä, koira handlaa tämän!

Uusia liikkeitä olisi kuitenkin hyvä alkaa treenata. Hui hai. Tunnari ja seuruun peruutus on asioita mitä ei olla otettu ollenkaan, metallikapulaan on pari – kolme kertaa tutustuttu ja kerran otettu kunnon noutoa sillä (ei muuten haitannut ärsyttävä metallimateriaali koiraa) ja kaukojen seisomista on pari satunnaista ja nopeaa treenikertaa takana. Lupaavaa, siis… 3kk aikaa hioa asioita kuntoon. No, ehkä VOI2 mulla taitaakin näin alkuun olla tavoite. Ja ihan realistinen sellainen. Luokka ja uudet säännötkin on ihan uusia mulle.

Aikoinaanhan huomasin esimerkiksi 2 viikkoa ennen ekaa alokkaan koetta, että ei oltu kertaakaan treenattu kunnolla ryhmässä paikkamakuuta (yksin joo tai yhden tutun koiran kanssa, mutta…). Olen kamala. Ei sillä, luotin koiraan täysin ja tiesin että se ei muita moikkaamaan tai mitään lähde.

 

© Taija S.

 

Se mitä ajattelin taas tiistaina, on se, että minä tykkään tehdä tämän koiran kanssa. Tykkään mennä sen kanssa treenaamaan, haluan mennä sen kanssa treenaamaan. Joskus on ollut huonoja päiviä, yleensä peruskivoja päiviä, ja joskus superupee päiviä. Kuten kaikilla. Se on näiden kolmen vuoden aikana näyttänyt mulle vasta kahdesti sellaisen kamalan ”pitkäkarvamaisen puolen”, mistä ymmärrän rodun huonon maineen johtuvan. Oikein kunnolla sellaisia päiviä, jolloin olisi tehnyt mieli kaivaa kuoppa ja potkaista täysin saamaton koira sinne. Ja tällä hetkellä tuntuu että koira vaan paranee vanhetessaan, tämä vuosi on treenien ja vireen osalta alkanut kivasti. (Kokemus tuo lisäksi varmuutta?)

Tokokin on aina ollut mulle ”sivulaji”. Islantilaisten kanssa halusin Tk1:n saada ja thäts it, vaikka vähän avointa lopulta on kokeiltukkin. Mutta ei mitään että erityisesti olisin jaksanut panostaa (toki aikoinaan islantilaisten tullessa olin vielä hyvin newbie koiraharrastusten maailmassa, joten ehkä tavoitteet oli myös siksi matalat niiden kanssa?). Gaaran tullessa oli selvää, että kyllä mä Tk1:n haluan jokaiselle koiralleni eli myös sille se hankitaan.

Ja jotenkin treenaaminen oli kivaa! Islantilainen on kompaktin kokoinen koira, mutta jokin ison ”kunnon kokoisen koiran” kanssa työskentelyssä toi myös lisäviehätystä. Ja yksi asia, mikä itseä ajoi alkuaikoina eteenpäin, ja ajaa osittain edelleen, on eräänlainen näyttämishalu. Kun olet vuosia lukenut ja kuullut kuinka pitkäkarvoista ei ole mihinkään ja kuulet sitä edelleen, tulee ainakin itselle fiilis, että ”me jumalauta näytetään teille”! Itsellä todellakin taistelutahtoa nostattavaa puhetta nuo toisten sanat. Ja mähän vien tän koiran EVL:ään ”asti” hakemaan tuloksia – siellä ei toistaiseksi yksikään pitkäkarva Suomessa ole vielä ollut! Jossain välissä siis huomasin suhtautuvani tokoon positiivisemmin kuin ennen, joskus jopa ajattelevani yllättävänkin pitkälle. Löytäneeni melkeinpä uudelleen kiinnostuksen lajia kohtaan. Vaikka sitä joskus edelleen kiroan. 😀

Jonkun näin vuosia sitten tuumaavan (valittavan) Facebookissa, että nuoria pitkisholskuja ei paljon tuloksia näy hakemassa. No siitähän myös mulle se into syntyi ja tuli ”ikätavoite”, joka myös toteutettiin kolmen suorana: Tk1 hankittiin alle 2v iässä. Koira tuli mulle 6kk iässä ja vasta noin 14kk iässä aloin sen kanssa ihan oikeasti treenaamaan muutakin kuin sivulletuloa.. Gaara pitää myös hallussaan pitkisten piste-ennätystä alokasluokasta: 195p. Sen kokeen tuomari on lempeänä tunnettu mies, joten tietyllä tapaa harmittaakin että juuri tuo oikeasti hitsin hyvin mennyt koe ei ollut tiukamman tuomarin alaisuudessa. Toisaalta, kuten meidän kokenut koutsi tuumasi, että eihän tuoltakaan tuomarilta tuollaisia pisteitä saa jos ei ihan oikeasti ole hyvä suoritus. Ja seuraavassa kokeessa oltaisiin tehty mun kovasti arvostaman tuomarin (V. Kinnunen) alaisudessa sama pistetulos, mikäli ’varma liike’ eli liikkeestä seisomaan jääminen ei olisi epäonnistunut (koira tietysti sen sillä kertaa nollasi maahan menemällä…).

Gaara on puhdas pitkäkarva. Tapaan sanoa, että se ei ole lyhytkarvaholsku eikä siitä sellaista koskaan ominaisuuksiltan tule. Sehän on fakta. Se ei ole rakettipaketti, sen viettitaso ei koskaan tule olemaan nykyihanteiden mukainen superkorkea ja kestävä. (Enkä itse ihan sellaista hirveää rakettipakettia kaipaakkaan.) Siinä on hieman turhaa ohjaajapehmeyttä mikä ei ihan aina ole natsannut mun lyhyen pinnan ja ärhäkän luonteen kanssa (kyllä, olen joskus ollut ihan kamala ihminen ja tullut purkaneeksi omaa turhaumaani koiralle kiroamalla…). Mutta se on ihan hemmetin hyvä koira. Se ei ole lapamato, sillä on virtaa tehdä. Se haluaa tehdä mun kanssa, se tykkää tehdä mun kanssa. Jollain tapaa olen myös väliin huomannut, että sillä on mielestäni myös astetta suurempi halu ja yritys tehdä oikein. Ja se keskittyy hommaan missä vaan ja milloin vain. Ei mulle ole käynyt mielessäkään sen reagoivan mun jännitykseen tai uuteen paikkaan. Se sietää että minä käskytän ja kovaa -yksi tuttu liikkuri ja yhdessä kokeessa tuomarikin on sanoneet, että ei nyt ihan noin tarvitse…- enkä pyydä, eikä se sitä ole koskaan herkistellyt. Ainakin kerran kokeessa se on antanut mulle anteeksi myös käskysanavirheen, hoitanut homman kotiin kun tiesi mistä kuitenkin on kyse (noudossa mulla on tälle koiralle eri hakusana kuin islantilaisilla, ja pitihän mun kerran sitten asian kanssa kokeessa sekoila – taisi muuten olla vieläpä se koe mistä haettiin avoimen ykköstulos). Aikoinaan lisäksi kahden ekan kokeen jälkeen tajusin vasta, että en ollut koskaan treenannut sen kanssa palkattomuutta!! En yhtään liikettä, en yhtään kertaa. Treeneissä palkka oli tullut aina (ja tulee muuten edelleen) jokaisen liikkeen jälkeen/aikana. Silti se on kokeissa työskennellyt mun kanssa! (Esim. Brennallahan on viimeiset tokokokeet menneet plörinäksi vissiin juuri tästä syystä, kun en ollut hiffannut palkattomuutta treenata ja täysin osaavaa koiraa alkaakin potuttaa kesken kokeen: ”tee akka ihan itte, minä mistään kapulan noudosta ole kuullutkaan” jne…)

Osalla ihmisistä on tapa vain kehua koiriaan, mutta minä jään kaipaamaan sanojen vakuudeksi oikeita tuloksia. Näyttöä, että koira oikeasti osaa ja toimii, ja eritoten toimii myös vieraissa paikoissa/tilanteissa. Toimii vaikka ohjaajaa ehkä jännittäisikin. Puhua saa, mutta kun koiramaailma on oikeasti bullshittiä täynnä, ei multa helposti valu suurta uskoa. Treenivideonkin saa näyttämään hyvältä, kun koira vaikka saaliin avulla innostetaan kierroksille. Enhän minäkään niitä huonoja videoita nettiin laita (no niinkuin meillä videoita olisi otettunakaan). Totta kai jokainen koira toimii hyvin kun näkee tai edes tietää että palkka on lähellä ja pian sen. No joo, ei sillä, huono koira ei toimi edes treeneissä. Näitäkin koiria/holskuja on. Ja toki on jotain ihmisiä, joita ei vaan millään muotoa kisaaminen jaksa edes yhden kokeen verran kiinnostaa (vaikka hei, varaohjaajia voisi löytyä tutuista avuksi). Mutta silti, minä kuulun siihen kastiin, joille koekäynnit on ihmisen sanojen vakuus. Näyttö. Eritoten siis tällaisessa rodussa, jossa työskentelymotivaatio ja kyky ei todellakaan ole mikään automaattinen asia. Pitkäkarvaholskuissakin tulokset tokon (ja varsinkin pk’n) puolella on säälittävän harvassa…

Joskus kun kuuntelen joidenkin puheita pitkäkarvaholskuista -joko puhumisen ilosta tai oikeasti omasta (negatiivisesta) koirakokemuksesta johtuen- olen ihan hitsin onnellinen tästä koirasta. Että mä olen oikeasti saanut/valinnut tällaisen yksilön käsiini. Se on mun äärimmäisen rakastettu, ”lutunen ja lellitty lapsi”. Se ei edes ollut pentueensa lupaavin uros (mulla olisi sekin ollut valittavana!!), mutta minä halusin juuri sen. Halusin Gaaran.

 

© Taija S.

 

Kaikesta tokoon liittyvästä saan toki aina kiittää meidän yksityiskoutsia, joka jaksaa raahautua kentälle sekä pölisemään sekalaista että treenaamaan. Opettamaan meitä. Keksimään miten joku homma hoidetaan kun ensin aiottu ei toimikkaan. Joka jaksaa olla positiivinen silloin kun minä en ole! Kestämään mun kitinöitä silloin kun koiralla ei ole ihan paras vire ollut käytössä. Arvostan! Olen arvostanut (ainakin) kahdeksan vuotta, siitä lähtien kun ekan kerran tutustuin tokoon Brennan kanssa ja hän sattui siellä kouluttajana olemaan. Ilman häntä ei olisi mitään. Hän on myös se, joka välillä on mua villinnyt yrittämään ja tähtäämään yhä pidemmälle. Kiitos. Kiitos kaikesta.

Ja juu, kyllä, tulevaisuudessa seuraavaksi holskuksi tulen hyvin todennäköisesti hakemaan itselleni lyhytkarvataustalla ”terävöitettyä” pitkäkarvaa paristakin eri syystä, mutta valitanko nykyisestäkään? En tod! Hyvä yksilö on hyvä yksilö, olkoon mikä tahansa elukka.

Ei multa pitkäkarvaholsku treeni-intoa tappanut mihinkään. Päinvastoin. Se lisäsi sitä! Toi sen uuteen eloon.

 
 
 
 

Granted: Bonfire Dragon’s

 

fin3 S u o m i

Jo usean vuoden ajan olen kutsunut meidän tiimiä nimellä team brenna07, brennanollaseittemän. Nyt pitäisi alkaa tottumaan ajatukseen uudesta nimestä. Bonfire Dragon’s team. Team Bonfire Dragon’s. Tai jotain. Katotaan.

Syksyllä 2015 kävin nähkääs kasvattajan peruskurssin Keski-Pohjanmaan kennelpiirin järjestämänä. Siellä meille luennoivat eläinlääkäri (ja kasvattaja?) Hanna Porthan, kasvattaja Vesa Meriläinen sekä kennelneuvoja ja kasvattaja Milla Mäki-Karjalainen. Kaikki olivat omaan makuun hyviä, mutta varsinkin (pisimmän ”puheenvuoronkin”?) saanut Meriläinen oli mahtava! Tuon päivän perusteella upealla ”jalat maassa” -asenteella varustettu menestynyt ja kokenut kasvattaja, jonka mitä tahansa luentoa menisin heti ja mielelläni kuuntelemaan! Ja niin kurssin jälkeen melko lailla heti laitoin Kennelliitolle kennelnimianomuksen kera kahden vaihtoehdon. Molemmat tarkistin vapaiksi FCI:n sivuilta. Varsin varma tosin olin jo ensimmäisestä, että eipä sitä kukaan muu taida tulla miettineeksi. Muutama vaihtoehto tippui matkalla, yksi kauan mukana roikkunut vasta anomispäivänä. Karkauspäivänänä eli 29.2.2016 nimi on virallisesti hyväksytty ja vahvistettu.

Olin aina varma, että mikäli kennelnimen anomiseen asti joskus jopa päätyisin, tulisi se sisältämään sanan ’dragon’, lohikäärme. Meikäläistä aina kiehtoneita ja upeita taruolentojahan nuo, jos näin tiivistän.

Nyt myönnetyn nimen ensimmäinen osa, englannin ’bonfire’, tarkoittaa kokkoa. Bonfire on eräänlainen kiitoksen lausuminen, kunnianosoitus, ensimmäiselle islanninlammaskoiralleni. Ensimmäiselle rotukoiralleni, ensimmäiselle harrastuskumppanilleni. Yhdelle elämäni tärkeimmistä opettajista. Syvä kumarrus luultavasti uskollisinta ystävää kohtaan jota tulen koskaan saamaan. Kohta yhdeksänvuotias Blenmarin Brenna ”Brenna” (s. 2007). Ja sana ’brenna’ on islantia tarkoittaen kokkoa.

Bonfire Dragon’s.

 

Ajatuksissani on ollut jo kauan alkaa pienimuotoisesti taas blogia pitämään. Edellisenhän onnistuin päivittelemättömyydelläni tappamaan aikaa sitten. Nyt aloitan kaiken uudelta pohjalta. Uuden blogin ja uuden nimen kera. team brenna07 on aina olemassa, vain eri nimellä. Vaikka uuden blogin aloitus kertoo kennelnimestäni ja vähän muista siihen liittyvistä asioista, tulee tämä kuitenkin kattamaan ihan vain normaalia juttuamme. En ole kasvattaja vielä vuosikausiin. Nimi vain löytyy.

photo 1 © Vaasan urheilukuvaus

Ja islanninlammaskoiria ajatellenhan tämä nyt sitten on anottu. Toki kysymys on suuresti avoinna sen osalta, että vaikka tästäkin lystistä on tullut maksettua, tulenko koskaan kasvattamaan. Erittäin pienimuotoinen kasvatustoiminta käy mielessä aina silloin tällöin. Tällä hetkellä kuitenkin puuttuu se materiaali, ja seuraavaan uuteen koiraan / islantilaiseen on vuosia aikaa. Se mitä en kuitenkaan tule koskaan väittämään, on että minusta olisi erittäin hyväksi kasvattajaksi. Olen kovaääninen ja mielipiteitä omaava, joka ei jaksa riidellä mutta uskaltaa usein avata suunsa tarvittaessa, mutta tiedän ja myönnän olevani kaikkea muuta kuin viisas ja kaikkitietävä. Eritoten, mielestäni erittäin hyvällä kasvattajalla on hyvä sukutuntemus ja ylipäätään laaja tietous eri yksilöistä ja linjoista. Ja tätä tärkeää, laajaa tietoutta minulla ei omasta takaa ole. Vaikka kysymällä ja tietoa kaivamalla toki saa infoa kun sitä aikanaan tarvitsee (tutuilta harrastajilta ja kasvattajilta, jalostustoimikunnalta…). Mutta toivon ja uskon kuitenkin joskus voivani olla ”ihan tavallinen”, hyvä kasvattaja: jahdata/toteuttaa omia näkemyksiä ja ”ihanteita”. Muistaa koirassa eräänlainen ”luonnollisuus” (liioittelemattomuus) ja elinvoimaisuus, pyrkiä jokapäiväisessä elämässä tarkoituksessa kuin tarkoituksessa pärjääviin yksilöihin – joilla on potkua harrastuksiin mutta ehdottomasti myös hermoa seurakoiranvirkaan (se on kuitenkin lähes jokaisen koiran pohjimmainen tehtävä: olla mukavana perheenjäsenenä, kumppanina).

Vaikka rotukoiramaailma kiehtoo (enkä todellakaan usko sen totaaliseen pahuuten kuten osa ihmisistä), olen ajatusmaailmaltani varsin avoin enkä vaikkapa suoraviivainen rotupuhtausintoilija. Esimerkiksi useaan kertaan ääneen tuumannut, että mikäli islantilaisilla lähdettäisiin mahdollistamaan roturisteytyksiä, olisin ensimmäisten joukossa tätä tukemassa, mielelläni jopa osallistumassa. Islantilaisten määrä on jatkuvasti ollut tasaisesti hieman kasvussa, mutta geenipooli ei ole voinut muuksi muuttua. Se on mitätön, pienestä joukosta koiria pelastettu (ehkä joitain risteymiä myöhemmin on sattunut vaikka muuta on väitetty, mutta näiden vaikutus on aika merkityksetön nykyään). Ja näkisinkin mielelläni tällaisia risteytyksiä tuomassa uutta potkua rotuun. En todellakaan väitä että tällaisten risteytysten teko on helppoa huvia. Paljon taustatyötä ja paneutumista nämä yhdistelmät toki vaativat jotta mahdollisimman suurella todennäköisyydellä vältytään epäonnistumisilta ja haitoilta, mutta onnistuessaan toivotusti nämä tuovat vaivan monikertoimisesti takaisin. Mutta valitettavasti rodun kuin rodun tilanteen täytyy yleensä valua pahaksi, ennen kuin risteytysten mahdollisuuksista on koskaan roduissa herätty keskustelemaan ja ajattelemaan edes pienenä mahdollisuutena (luoja paratkoon, meillä on rotuja joissa on todennäköisempää saada sairas yksilö kuin terve!!). Lämpeneminen vie valitettavan kauan aikaa… Eniten omaa ajatusmaailmaani aukaisi hollanninpaimenkoiramaailmaan todella astuminen ja havahtuminen kahden muunnoksen ”hätätilaan” ongelmineen. Toisen rodun tarkastelu ja ajattelu teki hyvää näillä aivoille. (Hmm. Tästä mielipiteestäni/ajatusmaailmastani voisin ehkä joskus kirjoittaa lisää omaa pientä juttuakin [kaikkia rotuja koskien].)

Minulle koira koostuu tällä hetkellä ehkäpä 45% terveydestä, 45% luonteesta ja 10% (esteettisestä) ulkonäöstä. Rakenteen toimivuus lukeutuu pääasiassa terveyden piikkiin. Ulkoisesti islantilaisessa itseä nimenomaan miellyttää valtavasti olemassa oleva vaihtelevuus!!! Rodun sisältä löytyy hyvin erinäköisiä yksilöitä, mistä kuuluu osaltaan kiittää niitä kasvattajia jotka eivät ole harrastaneet liikaa ulkonäköpainotteista rajaamista jalostusyksilöidensä kanssa. Rotumääritelmät ovat vain ihmisten luomia tekstejä, joita kaiken lisäksi muokataan aina silloin tällöin ja maiden väillä voi olla selviäkin eroja (FCI, AKC, jne). Eivät ne ole raamattuja. Vain suuntaa viitoittavia ja tulkinnanvaraisia ohjekirjoja. Totta kai ulkonäkö vaikuttaa mielipiteisiin edes jollain tasolla (niilläkin jotka muuta väittävät), se on makuasia ja jokaisella on omat ihanteensa koiramaailmassa, ja monesti se on yksi ensimmäisistä asioista mihin kiinnitetään huomiota. Mutta siis esimerkiksi itselle koiraa tai jalostuksyksilöä valitessa ovat painotukset ulkonäköasioissa varsin pienellä puolella, vaikka tottahan toki omaan makuun nätti ulkonäkö on aina toivottua saada samaan pakettiin! ”Outo/epätäydellinen” ulkonäkö ei ole ollenkaan poissulkeva tekijä jos yksilö muuten miellyttää.

Enempää en näe tarpeelliseksi mielipiteisiini tahi vastaaviin nyt perehtyä. Vaikkei tässäkään ollut kovin paljoa. En viitsi esittelyäkään vääntää. Turha se on vielä. Ensimmäistä mahdollista pentuettani kun saa odottaa vielä niin kovin monet monet vuodet (ja loppupeleissä puhutaan edelleenkin asiasta, jolla ei edes ole sataprosenttista toteutumisvarmuutta koskaan), että ”mitä järkeä”. Lisäksi mielipiteet muuttuvat – ja sitä (koira)maailma pääasiassa vain on, mielipiteitä. Vielä vuonna 2011(?) minusta oli jotenkin erittäin hienoa ja erikoista, että islantilaisella on rotuna vanhat juuret ja se on saanut kasvaa varsin eristyksissä kotimaassaan. No, kuten yllä voitte lukea, en ole ihan tätä mieltä enää nykypäivänä.

Mutta jaa, viimeiseksi:
Mikä islantilainen on minulle? Kaikilta osa-alueiltaan liioittelematon ja kompakti koira sosiaalisella luonteella. Toimiva, yhteistyöhaluinen ja vietikäs kisojen moniottelija, joka pärjää hyvin myös ”vain” seura-/perhekoirana.

 

12032015

Our team: Esja (Icie), Sabaku no Gaara (Dutchie) & Brenna (Icie)

 

usa3 E n g l i s h

For several years I have called our team by name ”team brenna07”, brennazeroseven. Now I should start to get used to the idea of ​​a new name. Bonfire Dragon’s team. Team Bonfire Dragon’s. Or something. Let’s see.

You see, in Autumn 2015 I attended to a breeder’s course organized under Finnish Kennel Club. It’s a small, one weekend course you need to participate in and pass a small final test if you want to apply your own kennel name, prefix, in Finland. So I passsed it, and soon after that send an application to Finnish Kennel Club of my own kennel name.

I have been pretty much always certain that if the day comes, when I’m gonna apply a kennel name, it will contain the ”dragon”. Fascinating and fantastic fantasy creatures that I have always loved very much, to say shortly.

The first part ended up to be ”Bonfire”. It’s one kind of ’thank you’ and tribute to my first Icelandic Sheepdog. My first pedigree dog, my first dog sport companion. One of the most important teachers in my life. A deep bow tawards probably the most loyal friend which I will ever get. Soon nine years old Blenmarin Brenna ”Brenna” (dob 2007). And the word ’brenna’ is Icelandic, meaning bonfire.

Bonfire Dragon’s.

 

For a long time I have planned to start a new, small scale blog. Containing texts mostly in Finnish but also most of the times a brief part in English (when the the title is in English and you can see that American flag like little bit above). I have had a blog before (Finnish), but eventually I ended up ”killing it” with no updates. Now I will ’start everything from a clean table’, like we use to say in Finland. New blog and a new name. team brenna07 will always live, just under a different name from now on. While starting a new blog I’m telling you this thing of my kennel name and other things related to that, however, this blog will contain just our normal life stuff. I’m not be a breeder yet, not in many years. I only have a name.

PS. Forgive my non-perfect English. But I know it’s ok enough and you’ll survive with it. 🙂

 © Taija S.

both photos © Taija S.

Icelandic Sheepdogs were on my mind when I requested own kennel prefix. Of course the question, will I ever actually breed any litters, is still totally open, but very small-scale breeding work have been on my mind every now and then. Currently, however, I don’t have any material for breeding, and it will take many many years before I’m able to take my next new dog/Icie.

But there is one thing what I will not ever say: that I think I would be very good breeder. I think a very good breeder has a good and broad knowledge of the pedigrees/lines and individual dogs in general. And this broad knowledge is something that I just don’t have. Of course information comes to you if you just open your mouth and ask: familiar Icie enthusiasts, breeders, breed club… But I hope and believe, however, that someday I can be ”normal”, good breeder: chase my own views and ”ideals”, remembering and maintaining one kind of ”naturalness” of the dogs (no any exaggerated features) and vitality, to see a dogs who are able to survive in any purpose – dogs who are active and posess ”a kick” (lots of drive) for dog sports, but also nerves to be a good companion dogs. (To be a good companion in everyday life is the most important role of almost every dog. Be comfortable family member, a partner.)

Although I like pedigree dog world (and I really don’t think it’s an all evil thing like some people), my way of thinking is quite open and I’m not totally purebreed freak. Sorry for that. For example there are several times when I have said out loud that I’d love to see cross-breeding done with Icies, some other breeds giving new blood to us. I would be among the first ones to support this and I would be gladly taking part to that. During years, the number of Icies have been steadily/slightly rising, but the gene pool have stayed the same. Out of those few rescued dogs who are the ”ancestors” of the breed when it almost became extinct (maybe later some mixing have happened even if people claim other, but their effect is pretty meaningless today). So I would welcome some crosses to bring a new blood to our breed. Of course these combinations require a lot of background work and dedication, they are not easy things, but if being successful, they will be worth of all the effort. But unfortunately, normally any breed’s situation needs to became pretty bad before the humans will be more positive and see the opportunities of crossing with other breeds. It will take time before people will woke up to discuss and think about it even as a small possibility (dear god, we have breeds where it is more likely to get sick than healthy dog!!). Unfortunately warming to changes takes a long time, I know that… I wasn’t like this from the beginning myself either. But I changed a couple of years ago, and I’ve noticed my way of thinking have had more changes after that too. Specially thanks to the Dutch Shepherd -world, which I have followed closer than before after getting my own Dutchie. There rough haired and long haired variety are having serious issues with the small gene pool etc, and breeders need to start to act now and not tomorrow (like some of them are trying to)! Dutchie world was the thing that finally and truly started to open my eyes and mind. If you live only with the same breed and think only it, you can become ”blind”.

At the moment I would perhaps say, to me dogs are made 45% of health, 45% of character/temperament and 10% of look. To me, functional structure is mostly part of health. With Icelandic Sheepdogs it specifically pleases me to see clear variability in appearances/looks. Quite different types of dogs. ’Thank you’ belongs to breeders who have not shut out otherwise good dogs from their breeding work, even though their appearance may have not been ”ideal”. The breed standards are the only texts created by humans, which are modified from time to time, and between countries there can be clear differences (FCI, AKC, etc.). Every people also interpret them in different ways. They are not bibles. They only give us directions, ”guide lines”. Of course look matters in some level, even for those who claim other, but it’s about opinions what we like and what we don’t. But for me, when I choose a dog and breeding material, it’s not look that matters a much. But of course I hope to get it all in one package like everyone: healthy dog with a nice temperament and with a look I like!

I don’t see it necessary to ”examine” my opinions etc more at the moment. I won’t bother to write a presentation either. It’s kinda useless to do it yet. I mean, my first litter may be possible to expect after so so many years (and hey, it’s not even hundred percent clear I will ever actually get to that point), so there is no sense to do that. In addition, like I have said before, people’s opinions are changing every now and then – and so have mine done during years. And that’s also what the whole dog world mostly is: opinions.

But oh, lastly:
What is Icelandic Sheepdog to me? In all aspects non-exaggerated and compact dog with social nature. Functional, willing to work and high drive multipurpose creature, which also goes well ”only” as an companion/family dog.

Brenna’s first veteran class, 2015. Photo © Emilia S.