Elossa (kulunut puolitoista vuotta)

Viime vuonna moni aikomani ja jopa aloittamani kirjoitus jäi. Sen enempää selittelemättä, otetaan tässä vain pikakatsaus kuluneeseen hiljaiseen aikaan eli noin puoleentoista vuoteen.

Ja toivotaan että jotain päivitystahtia tänne saisin taas.

 

– – – – – – –

 

Hattutemppu! Ihan uskomatonta. Gaara kolmannen kerran erikoisnäyttelyssä (2017), kolmannen kerran paras uros!!

Nyt olen sanonut, että en varmaan uskalla ennen veteraaniluokkaa enää mennä. Siellä häviö ei enää satu niin paljoa, pakostikkin kehiin on tulossa nuoria uusia voittajia. 😀

 

Islantilaisten kanssa on kisattu agissa ihan liian vähän. Piirinmestaruuskisoista 2017 kuitenkin joukkuevoitto, kultaa! Meitä oli me sekä pariskunta kahdessa kooikerilla. Molemmat islantilaiset sekä toinen kooikereista teki puhtaan radan. (Ainut joukkue jolla kolme nollaa.)

Brennalle tämä oli kisa mistä se eläköityi. ❤

 

Gaaran kanssa noustiin 2017 agilityn kakkosluokkaan. Siellä kerättiin nätit rivit hylkyjä, ennen kuin aloin saada parempaa otetta asioihin. Tulos siellä, hylky tuolla. Todella paljon vain yhdestä virheestä kiinni jääneitä nollia. Nyt vihdoin 2018 syksyllä noustiin sitten kolmosiin. Sieltä en mitään omilla ohjaajan taidoillani odota, mutta tämähän se mun tavoite onkin. Kolmosiin pääsy.

2017 syksyllä käytiin vähän extermporeekin suorittamassa BH. Olihan se mulla ikuisuuden ollut suunnitelmissa, mutta laiska treenivuosi tokon suhteen ajoi edes jotain suorittamaan jossei sen puolen kokeista kerran ollut tulosta odotettavissa.

 

Muutama näyttely tuli toki käytyä, tänä vuonna vähemän kuin olin ajatellut. Gaaran kanssa käytiin myös yöjunalla mennen ja kasvattajan kyydillä takaisin hinautuen Helsingissä Voittassa. Pyh, vain PU3 (toki lähdettiin uroksia voittamaan 😉 ). Muuten näyttelyistä tuli tasaisen hyviä tuloksia, pääasiassa nyt islantilaisilla monia VSP & VSP-vet -sijoja.

 

Edellisvuonna käytiin siellä holskuerkkarissa Salossa. Tosi nättiä seutua, harmi että kesä oli myöhässä joten vihreyttä jäi maisemasta kaipaamaan. Toisena päivänä oli erkkari, toisena käytiin kuokkimassa kennel Hollandroyn kennelpäivässä. Mukavaa päästä välillä (pitkis)holskuporukassa tekemään jotain.

 

Tänä vuonna islantilaisten erkkarista ei ylläripylläri saatu mainittavaa tulosta. Brenna H ja Esja EH. Sinällään tuomaria seuratessa pelkäsin Esjallekkin H’ta, että tuohon voi olla sillä lailla tyytyväinen. Pääasiassa sen liikkeestä tuli noottia, lyhythän se on kun kulmauksetkin saisi olla paremmat.

 

Tähän väliin on mahtunut surua ja ikäviä uutisiakin. Oma lauma on pysynyt samana, välillä vanhempieni tiibetinspanieli edelleen on meidän kanssa touhuissa mukana. Kuitenkin kaksi viimeisintä (vanhemmillani asunutta) kissaa jouduttiin lopettamaan. Mustavalkoinen (minun) Sasu oli lähes 16v ja sen veli Miinus 16,5v. Sasu meni ensin, ja sen poismeno selvästi huononsi yksin jääneen Miinuksen olotilaa (joka lopulta meni muihin vaivoihin).

Tavattiin vuosi sitten kesällä Brennan mahtava 15v isä. Samana vuonna myöhemmin kuitenkin se jouduttiin lopettamaan.

 

Toki useissa agilitykisoissa tuli taas talkoiltua, pääasiassa tuttuun tapaan kansliassa. Isoina ja erikoisina oli extrana meidän seuran järkkäämät EO-karsinta 2017 ja JSP-SM 2018. Pietarsaaren ryhmänäyttelyssäkin tuli oltua oman vuoron jälkeen (Gaara käi kehässä hakemassa ROPin), kun lupauduin sielläkin auttamaan kansliassa pääasiassa tulosjuttujen kanssa. Gaara sai chillailla urheilukentän huoltotilojen käytällä missä mm. kanslia piti majaa, ja kovastihan siitä isona mutta lempeänä tykättiin. Ja se vaan nautti kun joku aina rapsutti.

 

Pitkästä aikaa jäljestettiin pikkupätkiä muutaman kerran. Gaaralle tänä kesänä tuli eteen vasta toinen kerta. Harmittaa ettei ole tehty sen kanssa enempää ja etten pohjia varmaan jaksa hömppäilyn takia tehdä kunnollisiksi. Ja islantilaisilla harmittaa että edelliskerrasta on ikuisuus. Jotkut paremmat merkit itselle jäljen kulkureitistä tarvitsisin.

 

Tokoon en tänäkään vuonna löytänyt intoa. 😦 Paljon suunnitelmia, kovin vähän toimia. Kesällä kirottiin lisäksi viikkokausien karseita helteitä, jolloin ei tehty mitään. Koirat ”lenkitin” uittamalla hyvin pitkälti, kun aamuyötkin pysyi meillä pahimmillaan kuumina ja hiostavina. Hyi yök inhoan.

 

Ja paljon normaaliutta elämässä toki. Päivä seurasi päivää.

Gaaralta on seurattu (jalostusmielessä) kuluneen vuoden aikana kilpirauhasarvoja.

 

Suomi on nätti.

 

 

 

Mainokset

I have lived with several Zen masters – all of them cats

 

 

Älä huuda ja hosu, ei se tässä hyödytä. Voisin ehkä näinkin tiivistää agikoutsin sanoman mulle alkuvuoden ajalta.

Olen ollut jo jonkun aikaa tietyllä tapaa turhautunut ykkösissä kiertelyyn Gaaran kanssa. Liian kauan ollaan siellä möngitty. Haettu erilaisia turhia virheitä yhä uudelleen. Nyt tuntuu, että treeneissä on päästy löytämään uutta astetta. Ja siihen perustuu tuo ”älä huuda ja hosu”.

Tammikuussa ensimmäisen kerran agikoutsi alkoi puhua kunnolla samasta, mistä on joskus ennenkin muistaakseni vähän keskusteltu. Nyt se upposi itseeni paremmin. Ehkä kun yhdessä loppuvuoden kisassa tämä alkoi itselle käytännössäkin valkeentua – jonka lisäksi mulle kisan jälkeen myös sanottiin, että ohjasin paljon paremmin jos meillä oli hylky alla: lakkasin ”yliyrittämästä” (koska kaivattu nolla oli jo menetetty). Taidettiin puhua nyt asiasta vähän enemmän ja koutsi vaatia mua ottamaan asiaa treeneissä huomioon treenikerta toisensa perään, laittamaan hänen korjauskehotuksiaan käytäntöön.

Käytän ääntä paljon. Vähän kaikessa. Olen kohtuu kovaääninen luonnostaan. Agilityssäkin tiedän, että pidän kovempaa ääntä kuin suurin osa: siinä missä moni ohjaa koiraa hennohkoilla sanaohjauksilla, mulla ne ovat enemmän painokkaan käskyn tyyppisiä. Nyt olen usein ohjannut koiria/Gaaraa vähän hosumalla, kiirehtinyt liikaa – mistä koutsi on nyt alkanut painottamaan on, että painostan koiraa liikaa ja turhaan. Vedätän kiirehtimällä saamaan etumatkaa aina jos tilanne sen suo, ja voimakkaalla käskytyksellä vielä painostan koiraa ”tulemaan jo”. Ja silloin menee molemmilla herkemmin hosumiseksi. Ja siitä sitten virheiksi.

Vaikuttaa, että olen nyt vihdoin treeneissä alkanut löytää sitä kaivatumpaa ”zen” tilaa. Rauhallisempaa ja tasaisempaa ohjausta (mulla ei ole kiire, vedätyksiä on turha pyrkiä tekemään entiseen tapaan). Automaattisesti huomaan tämän tuoneen lisäplussana myös itselle rauhallisemman äänellisen ohjauksen. Jo treeneissä huomaa ratojen olleen aiempaa sujuvia, ja nollan suorituksia on tullut tuomaan hyvää mieltä.

Huomenna lauantaina olisi kolmen kuukauden jälkeen vihdoin taas agikisat tiedossa Gaaran kanssa. Kolme ykkösten rataa edessä. Taas kerran lähden kisaamaan sitä perskeleen nousunollaa tavoitellen, mutta ehkä nyt se on vihdoin entistä realistisemmin kämmenen ulottuvilla. Toivottavasti.

Islantilaistenkin kanssa olisi hienoa päästä testaamaan tällaista vähän ”rauhallisempaa menoa” mitä Gaaran kanssa alan löytää. Ensviikolla pitäisi käydä itsenäisesti treenaamassa, ja eiköhän se niidenkin kanssa ihan pian tule vihdoin kisa, mihin voin meidät ilmoittaa. Brennalla vaan alkaa olla viimeisiä kisoja…

 

 

 

Se Sjoen agility

 

Piti päivittää tätä aikaisemmin, mutta se on jäänyt. Muutenkin, mutta on ollut nyt useampia päiviä, kun en ole niin paljoa kotona/koneella ollut kuin keskimääräisesti noin muuten. Kaikkea sekalaista ollut.

Seinäjoelle mentiin 4.12. tuttavan ja bortsunsa kyydillä. (Oli muuten aaaaivan mahtavakyytinen uusi Volvo jonka kyydissä saatiin olla!) Mainiosti menivät urokset, bortsu takaluukussa ja kalterin toisella puolella eli takapenkeillä Gaara. Ei mitään toisistaan välittäneet, mutta tiedettiin jo ennestään, että kumpikaan ei ole mikään erityisen turhaan pörrääjä vaan ihan tasapainoinen kaveri, ja voivat olla myös ulkoillessa varsin lähekkäin ilman mitään machoilua. Ei mua yhtään huolettanut esim yhteisillä jäähdyttelylenkeillä päästää Gaaraa irti.

Mutta joo, ei siis päättynyt vuosi iloiseen luokkanousuun. 5vrp, hyl ja 10vrp oli päivän tulokset. Vitonen yhdestä rimantiputuksesta. Voi hele! Kuitenkin noin muuten oli taas kivaa olla Gaaran kanssa kisaamassa ja olin kokonaisuudessaan tyytyväinen. Ajallisesti oltaisiin kahdella radalla oltu tuloslistan ykköset jos tulos olisi ollut nolla (verrattuna muiden nyt saamiin aikoihin). Hitto!

Tammikuussa olisin heti halunnut aloittaa 7-8.1. Seinäjoella olevista kisoista kaikkien koirien kanssa kisavuosi, mutta menen kokeilemaan yhtä työtä (jee, vihdoin!) sillä viikolla, joten hetken kestäneen laiskan työttömyyden jälkeen voipi ensimmäisen viikon jälkeen niin väsyttää, että parempi että sinä viikonloppuna vain nukun. 😉 Katsotaan loppukuusta joskos jollekkin koiralle löytyisi jotain kisaa. No, helmikuussa viimeistään.

 

 

 

Kuvat © Sami Ritoniemi

 

 

 

 

Miksi ykkösissä oleminen turhauttaa

 

 

Aloitin tämän kirjoittamisen kuukausi sitten, mutta viimeistely ja julkaisu jäi jostain syystä (perus saamatonta minää). No, sopii se nytkin meneväksi. Huomenna on ykkösluokan agikisat tiedossa. Jos tämän jälkeen julkaisen muutamassa päivässä jotain agilitystä, menivät kisat hyvin. Jos mitään ei kuulu, ryven yhä enemmän näissä aatteissa mitä tässä tekstissä mietin:

 

Noin kuukausi sitten oli meidän edelliset agilitykisat. Brennasta yhtä palkintosijaa vaille hyppyvalio (eeeeiii!!). Esja juoksi syystä x toisen ohjaajan kanssa (ensimmäistä kertaa).

Mutta sitten Gaara. Ykkösille oli silloin perinteiseen tapaan kolme rataa. Siis joo, kivoja ratoja ja esimerkiksi yksi ihan upea kepeille rytmitys (koira tuli tosi lujaa kepeille ”rauhoitteluistani” huolimatta, ja pari ekaa väliä ajattelin että se ei mitenkään kerkeä koota itseään enää, mutta tasoitti menonsa aivan upeasti), mutta tulokset eivät kehu. Kaksi hyllyä ja joku virhepisteellinen rata.

Alan tympääntyä. Tuolloin viimeisen rataantutustumisen aikana, huomasin hälyttävästi ajattelevani, ettei enää kiinnosta. Turhautti. Tunsin ettei me vieläkään saada nousunollaa, tuntui että olisi turha edes juosta. Me tultiin noista(kin…) kisoista hakemaan serti kakkosiin. Hei c’mon, taas kolme rataa, kyllähän me nyt joku niistä handlataan nollan veroisesti! …Nokun ei.

Ekalta radalta muistan yhden virheen. Minä en ohjannut tarpeeksi rauhassa ja hallitusti koiraa esteen yli (valssilla) käännökseen, vaan se tuli esteestä ohi. Toisella radalla tein samaa virhettä mitä joskus aikaisemminkin, ja jokunen tuttu tuumasi, että huomaa että olen tottunut kolmosluokan koiriin: oletin liikaa kahdessa kohtaa, että kyllä koira tulee yli hypyn mikä on sen nenän edessä.

Gaara on väliin herkkä reagoimaan mun kehonliikkeisiin jne, ja kun en kädellä ohjaa sitä kunnolla esteen yli ja toisinaan tue käsimerkkiä katseellani (kontakti koiraan ja esteeseen), se voi tulla ohi. Ja tuolla toisella eli hyppyradalla tein tuon virheen. Kahdesti! Ensimmäinen kerta oli ihan alussa yksi hyppy. Ohjasin huolimattomammin mitä olin ajatellut, ja koira esteestä ohi. Minulla oli muka hoppu ohjaamaan koira neljännelle esteelle. Toinen kerta oli ihan lopussa. Kiirehdin jotain typerää ”loppusuoraa” turhaan, ja ohjasin koiran liian huonosti yhden esteen yli. Tai siis en ohjannut. Taisin vain juosta ja näyttää kädellä huonosti. Katsetta koiraan ei ollut ollenkaan. Koira olisi pitänyt ottaa yhden takaakierron jälkeen katsekontaktiin ja ohjata se seuraavana olevalle esteelle kunnolla, kun ne eivät olleet suorassa linjassa. Mutta kun en tehnyt sitä. Ei. Minä hätäilin.

 

Yksi suurimmista ongelmistani on siis kiirehtiminen. Kiire kiire, ehdinkö vai en.

Kyllä ehdin. Hyvin usein. Olen jopa islantilaisten kanssa joskus alkanut ”riskeeraamaan”/luottamaan joissain kohdissa missä ennen en olisi välttämättä uskaltanut. Mulla olisi useimmissa kohdissa aikaa ohjata Gaaraakin rauhassa ja hallitusti, mutta turhan usein rata jossain kohtaa muuttuu hätäilyksi. Ohjaan huonosti ja miettien liikaa seuraavalle paikalle kerkeämistäni. Osittain tuntuu, että tässä on jo niitä nousupaineita, joidenka vuoksi koen jotenkin että on kiire saada hyvä tulos ja onnistua. Ja sillä kiireellä ja sen tuomalla tarkkuuden heikentymisellä ei niitä tuloksia ihan hirveästi haeta… Kuten meidän seurassa oleva tuomarinakin toimiva henkilö totesi noiden kisojen jälkeen, tehdään siistiä rataa hylyn jälkeen. Olen vissiin siis poistanut turhat paineet siinä vaiheessa, koska peli on jo menetetty.

Sen lisäksi että asia noin muuten vaan turhauttaa itseä, on henkisenä painolastina kaksi asiaa. Molemmat perustuvat jonkunlaiseen ”näyttämishaluun” jolle en voi mitään.

Yksi tuollainen ”paine” on koiran juoksemat tulokset Koiranetissä. Mitä ajattelevat ihmiset, jotka Gaaran sivua sattuvat selaamaan, ja näkevät tuollaisen rivin epäonnistumisia? Pitkän rivin ykkösluokan startteja. Minkälaista mielikuvaa koirasta luo se se, että se yhä edelleen kiertää ykkösluokan ratoja pyörimässä? Ei ainakaan liian positiivista.

Toinen ja itse asiassa ehkä taas kerran isoin juttu, ”paine”, on rotu. Edustetaan nyt huonosti pitkäkarvoja tällaisella menolla. Kun uudestaan ja uudestaan vuosien aikana olet saanut muualta ja rotupiireistäkin kuulla, että pitkäkarvoista ei ole mihinkään ja blaa blaa (näin kärjistettynä sanomana), mitä täällainen ykkösissä ramppaaminen sitten kertoo? Ei ainakaan liian positiivista.

Tulokset ovat aina tuloksia. Niihin vaikuttaa luonnollisestikkin moni asia. Mutta tuloksia katsellessa ihminen näkee vain sen. Mustan tekstin tietokannassa. Kirjaimia ja numeroita. Ja kun ”ennakkokäsitys” toki tehdään niiden perusteella, on mulla huono koira. Mutta kun ei se ole.

Ihan samasta syystä mua karmaisee, että supermahtavalla monitoimikoiralla eli Brennalla on viimeisin tulos tokokokeista säälittävä AVO0. Se kertoo koirasta todella huonoa. Ne kirjaimet ja numerot Koiranetissä. Mutta viimeisimmät surkeat tokotulokset ovat ”koulutusvirheen” aiheuttamaa – en vuosiin treenannut sillä palkattomuutta, ja ahne koira meni kokeissa hämilleen, että tuliko nyt tehtyä oikein, ja ylipäätään hämmentyi palkan puutteesta. Mulla kesti ihan liian kauan ennen kuin tämän tajusin. Ja sen jälkeen en ole tokoa treenannut kisatavoitteellisesti kunnolla.

Eihän toki oletusta koirasta voi tehdä vain tulosten perusteella, juuri eniten sen vuoksi, että ohjaajalla ja opetuksen tasollakin on paljon väliä. Mutta kun kyllä ne vaan vaikuttaa. Tokihan sen tiedän hyvin, kun itse harrastan ”tulosperusteista arvostelua”. Olen itse tällainen ikävä ihminen. Ja kun en suinkaan ainoa laatuani.

 

 

Huomisiin kisoihin lähden ristiriitaisemmin tunnelmin kuin olisi hyvä. Lähdetään taaaas kerran hakemaan muka sitä nousunollaa. Mutta samaan aikaan kisa toisensa perään pieleen menneet kilpailupäivät mustaa mieltä. Onko sinne järkeä mennä hakemaan taas jotain vitosia ja kymppejä, että saadaan taas vuodenvaihteen jälkeen jatkaa samassa luokassa loikkimista. Kaikki tuntuu niin turhalta tällä hetkellä.

Oma asenne alkaa olla kuraa. Ja se on huolestuttavaa.

Me ollaan parempia kuin tämä.

Mutta se ei näy.

 

 

 

Agilityn piirinmestaruuskisat takana

 

Vaasassa BAC järjesti 4.9. vuoden 2016 piirinmestaruusagilityn. Minä olin totta kai menossa! Päivästä tulikin lopulta pitkä, ja joku 15h olin poissa kotoa. Mutta kyllä näissä kisoissa on vaan tunnelmaa, eri luokkien edustajat on joukkuekisan takia samaan aikaan paikalla, meillä kokoontuu yleensä aina seurasta ihmiset yhdelle alueelle seurustelemaan ja jännittämään seurakavereiden puolesta ja hurraamaan heille, ja ja. Ihan mahtavaa!!

Kaikki koirat ilmoitin mahdollisiksi koiriksi joukkueisiin, ja kaikki kolme pääsivätkin. Gaaran kanssa kävi vaan niin harmillisesti, että joukkueen neljästä koirasta kaksi sattui sairastumaan/loukkaantumaan, joten meidän joukkuetta ei raadalla nähty.

Brenna ja Esja kisasivat joukkueessa kahden muun medi3 -luokkalaisen kanssa joukkueessa ”Jkf Agility ’Juniorit'”, joista toinen oli huippulaadukas keeshond ja toinen pikakiitäjä sheltti.

Molemmat islantilaiset teki kivasti, mutta Esjalle 2x hyl ja Brennalle 5vp ja puhdas nolla kera kolmannen palkintopallisijan. Joukkueradalta Esjalle vitonen ja Brennalle nolla, jotka molemmat huomioitiin joukkueen lopputuloksessa (toinen meidän tiimikumppaneista sai myös nollan). Gaaralle lähdin toki taas hakemaan sitä nousunollaa, mutta sen radalta tuli yksi rima alas. Ohjasin koiran takaaleikkauksen kautta kohti loppusuoraa, ja jo ennen kuin koira lähti ponnistamaan tiesin, että nyt on jotain, teinkö jotain, mutta rima sieltä tulee alas. Ja niin tuli. Tuomarin sanat oli kuitenkin aivan ihanat, kun rata voitettiin tuolla vitosella, ja hän meitä palkintopallilla kätteli: ”Hillittyä hallittua mutta silti nopeaa menoa!”. Ylpeys rinnassa. ❤ Mutta niin se on, koira etenee hyvin mutta rauhallisessa mielentilassa, ja mulla on mahdollisuudet ohjata rauhassa ja keritä tekemään sitä sun tätä, jos en ala turhaan kiirehtiä ja "panikoida" tekemisiäni. Tykkään kovasti mennä tämän koiran kanssa.

Kaiken kaikkiaan piirinmestaruuspäivä oli taas kerran antoisa:

 

 

Joukkuekultaa 2016 Esjalle ja Brennalle, yksilöpronssia 2016 Brennalle. Mahtavat islantilaistytöt. ❤

 


^ Brennan osuus kaikesta… 😀 😀 Hitaus ei todellakaan ole häpeä! 😀

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nly & agi viikonloppu

 

21.5. näyttely ja 22.5. agility.

oulainen1 Näyttelyaluetta iltapäivällä. Kuvan voi klikata isommaksi

 

Lauantaina ajettiin 150km pohjoiseen, Oulaisten ryhmänäyttelyyn. Brennan olin sinne ilmoittanut, Esjankin olisin halunnut (vaikka aiemmin samalta tuomarilta onkin vain EH haettu) mutta ilmoittautumisen aikaan oli raha sen verran tiukassa, että ei.

Tuomarina oli oikein mukavana pitämäni Jari Fors, jolla Brenna on ollut kaksi kertaa aikaisemminkin. Molempina kertoina tuomisina Pn2 V-sert. Eli pakkohan sitä oli vielä mennä onnea koettamaan. Kolmas kerta toden sanoo? Se vika serti näes… Sanoin kyllä etukäteen tutuille, että jos kolmannen kerran saadaan tuo sama tulos kuin aikaisemmin, tikahdun varmaan nauruun.

Paikalla oli taas monta hienoa, tuttua islantilaisihmistä. Ja monta mukavaa tuntemattonta/tuntemattomampaakin. 😀 Olette te vaan mahtavia! Sääkin suosi, vasta ihan iltapäivästä kun lähtö koitti, alkoi vettä tulla.

Islantilaisia oli ilmoitettu 10 kipaletta, joista vain kaksi urosta (veljekset). Auts. Varsinkin junnunarttuja pidin oikein nätteinä, ja valitinkin tutulle kasvattajalle, että pitikö sen tuoda tuollaisia meidän sertin viemään! Uroksista mut pestattiin esittämään toinen. Oikein mukava ja tosi nätti uros, mutta tuomari löysi omaan makuunsa sen verran kommentoitavaa, että EH2 tuli. Nartuissa suosikkijunnuni sai myös ”vain” EH2:n, mutta myöskin nätti siskonsa oli ERI1 SA. Äsh äsh äsh meidän kannalta! Valitin tutulle kasvattajalle taas. 😀

Avoimen luokan aikana hykerreltiin kehän laidalla, kun tuomari neljää koiraa katsellessa tuumasi kehäsihteerille ääneen, että ”Onko nämä kaikki samaa rotua?” (ja jakoikin tulosta H-SA väliltä). Hahahahahah!!!! Oi että. No, itsehän nimenomaan valtavasti pidän islantilaisissa olevasta ulkonäkövaihtelusta. Eivätkä luokan koirat olleet mielestäni ollenkaan hullumpia, siis ”ääripäisempiä” yksilöitä todellakin löytyy.

Tuomarointia seuratessa vähän jännitin -ja kyllä, taas valittelin ääneen että ei tänään nyt sitten tulekkaan mitään (hmm, olenpa kamala kituiita)- sillä tuomarilla oli ”tiukan” oloinen linja. Brenna kun on hyvin kevyttyyppinen, pelkäsin että tällä kertaa valittaisikin siitä. Aikaisemmin häneltä Esja haki EH:n pääasiassa siitä syytä että oli arvostelun mukaan hieman kevyt yksilö. Mutta Brennahan on kevyempi.

Sanoin jo edelliskerralla hänellä ollessa, ja sanoin samaa taas: En tiedä miksi, mutta jostain syystä Fors tuntuu pitävän Brennasta. On tykännyt siitä aina. Nyt vetskuluokassa meitä oli kaksi, ja Fors ihmetteli vain vuoden ikäeroa, kun veikkasi sitä isommaksi (B 9v ja toinen 10v). Arvostelussa oli pelkkää hyvää, ja suullisestikkin tuli jotain palautetta kivasta veteraanista. 9v islantilaisen ei tosin omasta mielestäni tule vielä varsinaisesti ilmentää vanhuutta. Ja Brennahan käyttäytyy kuten aina (rauhallisen arvokkaasti mutta samalla tietyllä innolla) ja liikkuu tosi kevyesti ja nopealla tahdilla (itse asiassa saisin ravuuttaa sitä vähän rauhallisemmin kuin mitä teen). Adhd-Esjakin on muka puolen vuoden kuluttua jo veteraani. Hah!

Mutta niin. Tulihan sekin päivä, että näyttelyssä kostuvat silmäni. Voi kiesus. Mutta kun tätä on jahdattu ja odotettu vuosia! Olen tiennyt että se tulee mutta koiran keveyden takia se ei tule helpolla. Ja lopulta kuitenkin vain yksi serti on ns. pilipalituomarilta (eteläisen Euroopan mies joka ei rotua usein kyllä näe), kaksi kotimaisilta miehiltä.

Brenna kiisi kahden muun SA:lla palkitun nartun ohitse ja minä kyykistyin sitä halaamaan onnesta nauraen ja pieniä ilon kyyneleitä pidätellen. Oikeasti! Vihdoin! Roppikehässä tuomari mietti hetken, mutta tulihan sieltä Brennalle sen eka roppiruusukekkin. Eli:

Brenna veteraaneissa. Tuomarina Jari Fors, Suomi. ERI1 SA PN1 SERT ROP ROP-vet –> FI MVA !!
Keskikokoinen, 9-vuotias. Erittäin hyvin kuntonsa ja ryhtinsä säilyttänyt veteraani. Kaunisilmeinen pää. Hyvät korvat. Erinomainen kaula. Kauttaltaan hyvä runko ja raajarakenne. Hyvä häntä, oikea karvanlaatu. Kevyt tehokas liike. Luonne oikea.

Ryhmäkehistä toki vain heitto pihalle. Eihän meidän taso siellä ole. Mutta tulipahan koettua.

Alla muutama kuva reissusta, mutta ensin yksi juuri tekemäni havainto. 😀 😀

tulokset Hyväksytyillä meinaan ”positiivisia”, eli ei Hyl ja Eva -tuomioita (olipa mulla outo sanavalinta tuossa)

 

 

oulainen8 © krshnkl

 

oulainen8 © krshnkl

 

oulainen8 Minä mutrunaama, paistava aurinko häiritsee. © krshnkl

 

oulainen8Kehän jälkeen. Tylsääää kun kaikki pokaalit on samanlaisia ja -värisiä

 

oulainen8Ryhmien venaamista

 

oulainen8 Hieman paikalla ollutta porukkaa

 

oulainen8”Matkakahvikuva”! (Fb-kaverit tietää… 😉 )

 
 

Sunnuntaina oli agilityä. Kotikisat, ei tarvinnut onneksi ajaa pari kilometriä pidemmälle. Otetaan näistä oikeastaan vain tulostiivistys. Päivä oli pitkä islantilaisille, en tiedä oliko sillä jotain vaikutusta siihen että olivat molemmat keskivertoa hitaampia, varsinkaan Esja ei esittänyt parastaan…

Brennalle yksi typerä vitonen puomin alastulolta. Mitä hittoa, ei tällä koiralla ole erityistä kontaktiongelmaa ollut, ja nyt se napsii vitosia niiltä?? #/=%/#%= Ei nollalla tosin olisi mitään saatukkaan, sen verran monta oli nopeaa nollakoiraa tuloksissa. Yhdeltä radalta en muista mitä kävi, mutta hyl. Vikalla hyppyradalla koira käyttäytyi tosi oudosti ja innottomasti, joten muutaman kiellon jälkeen päätin keskeyttää radan jo ennen puoltaväliä.

A-agilityrata: 5vrp (aika -2,92s)
B-agilityrata: hyl
C-agilityrata: hyl

 

Esjan kanssa saatiin hankittua yksi nolla (ja sijoitus taisi olla neljäs). Jay! Ja kahdelta radalta hyl. Toisesta en taas muista mitään mutta toinen on videolla. Ai kamala… No, lisäsin sen tuohon alle silti. Keppien jälkeiset hypyt sovelsin radalla, olin harjoitellut ne ihan eri lailla, mutta koirat oli hitaampia mitä ajattelin, joten päädyin soveltamaan. Ja koska Esjalla on paha kontaktiongelma puomilla (ei sillä ole mitään tietoa ja intressiä ottaa puomia kunnolla), olisi pitänyt ottaa se nyt oikeasti hyvin, mutta en toki sit tehnyt. Idiootti ihminen. Ja jostain syystä tuon koiran hakeutuminen putkiin on nyt ihan persiillään. Hylky tuollaisesta? Ei mene suoraan edessä olevaan putkeen?? Ei jessus oikeasti! Ja se on tehnyt sen tässä aiemminkin. Grr. Nyt ärsyttää!

A-agilityrata: hyl
B-agilityrata: hyl
C-hyppyrata: 0vrp ja aika -2,41s

 

Gaaralle hankittiin vihdoin ja viimein toinen luva. Ykkösille oli vaan kaksi rataa, ja toiseltakin oli luva niin lähellä. Yksi rima siltä tuli alas, koska mulla oli ajatukset menossa väärälle esteelle, joten tajutessani tekeillä olevan mokani, ohjasin oikean esteen vähän kiireellä. Ärrin murrin, sinne meni se serti… Kaikkea tällaista typerää ja turhaa estettä meillä edelleen. Tahdon nousta!

Kontaktit edelleen tosi hitaat. Varsinkin puomilla koira jöi taas puoitiehen, ja kun odottelin sen hakevan oikean paikan, meni turhaa aikaa. Oltaisiin siis mahdollisesti voitettu rata jos olisin käynyt treenaamassa kontaktit Gaaralle paremmiksi… Nyt sijoitus oli 2. Lisäksi mun pitäisi uskaltaa jättää sitä kepeillä kisoissa. Nyt kuljen vieressä vaikka ei tarttisi! Varmistelen kai niin paljon että vihdoin tulisi ne nousutulokset…

Tokalla radalla voitettiin, tuloksia oli makseilla ylipäätään vain kahdella koiralla. Alla oleva video on ekalta nollaradalta.

A-agilityrata: 0vrp ja aika -9,50s
B-agilityrata: 5vrp (aika -13,66s)

 
 
 
 

Kokkola agility 5.5.2016

 

IMG_20160505_125234

Vihdoin päästiin taas kisaamaan. Helatorstain kisat naapurissa Kokkolassa. Kaksi rataa per luokka. Multa kaikki mukana. Ykkösten radat tuntuu niin lyhyiltä (ja tylsän simppeleiltä) – minä kun siis tykkään kolmosissa olosta. 😀 Ja kolmosissa olikin ensimmäisenä lähes 200m rata, eli idempi kuin yleensä, ja kokenut tuomari kertoikin sen olevan hänen pisin ratansa. Mutta rata oli oikein hyvin suunniteltu ja sujuva, eikä pieni extrapituus tuntunut missään meikäläisenkään huonolla kunnolla. 😉

 

Esja oli oikein kivasti hallinnassa! Olivathan radat rakennettukin sellaisiksi, että sujuva meno oli todea helposti mahdollista, mutta noin muutenkin. Väliin kun sillä menee innon kanssa aivot narikkaan ja eteenpäin rynniminen meikäläisestä niin välittämättä menee kaiken yli. Ekalla radalla se napsi virheitä kontakteista ja yhden kiellon, koska olin tyhmä sen ja esteen tiellä. Tokalla radalla tuli yhdellä esteellä ensin kielto ja sitten rima alas, koska minä olin huono ohjauksen kanssa… Mutta kokonaisuudessaan tänään siis iloinen mahtava Esja!! Näitä kertoja lisää, tack.

A-agirata: 20vrp (aika -4,82s)
B-agilityrata: 10vrp (aika -4,81s)

 

Brenna menetti toisen agisertinsä yhdellä potuttavimmista tavoista: puutteellisella A’n alastulokontaktilla toisen radan aikana. Ei kiesus että sapetti kun kuulin tuosta virheestä (sen lisäksi että se ei ole sille yleinen virhe, niin c’mon, tuon esteen kontaktialue on nimenomaan niin pitkä, että miten hitsi tuo koira voi olla osumatta siihen), mutta sapetti triplasti enemmän kuin katsoin tuloslistaa. Jos olisin ottanut A’n hiukkasen rauhallisemmin eli pienellä varmistuksella, olisi meidän aika tuonut 2. sijan ja ekalta siirtyvän sertin. Tai tuomari ei olisi ollut ihan niin erityisen tarkka – kentän laidalta mulle sanottiin, että moni muu tuomari ei olisi siitä vitosta antanut vaan oisivat hyväksyneet kontaktin. Potutus! Toisaalta tämä taas kerran osoitti, että edelleen meidän ei-mainiosta-vauhdista huolimatta, ei se valio tuolla koiralla toki mahdoton olisi – jos vain mulla olisi varaa ilmoittaa meitä kisaamaan. Se on kuitenkin kokonaisuudessaan hyvin varma koira kisata jne. Ekalla radalla sille tulikin nolla. Rata ei ollut siltä nopea suoritus, ja sija oli sitten viides.

A-agilityrata: 0vrp ja aika -6,39s
B-agilityrata: 5vrp. (aika -4,72s)

 

Gaaran kanssa lähdettiin taas hakemaan pelkkiä nollatuloksia, mutta ei sitten. Äsh oikeasti nyt jo! Sillä olis taito edetä hujauksella kolmosiin, mutta möllerretään kaiken tyhmän takia edelleen ykkösissä. Ekalla radalla ohjasin sen liian leveällä kaarroksella kepeille, ja koira ei hiffannut niitä. Siitä vitonen. Puomin alastulosta se lähti ennen lupaa, joten tein jotain mitä pyrin välttämään, mutta nyt vaan niin sapetti niin että palautin sen takaisin. Eli hylky. Mutta tässä on peiliin katsominen: oen treenannut aivan liian vähän sitä mitä tein nyt, eli käsken sen pysähtyä 2on2off vaikka itse jatkan liikkumista. Yleensä näes edelleen hidastan selvästi tai pysähdyn. Oma laiskuus, ei mitään muuta. No eniveis, toka rata oli kiva ja on videolla. Mutta viimeinen rima. Ei ei ei voi ola totta. Radan laidalla kyselin tutuilta, että kuka haluaa holskun, siitä sais nyt. Vika rima tuli alas, koska koira tiesi että pääsee maalissa leikkimään mun kanssa. Innoissaan kääntyi kesken alastulon katsomaan mua ja odottamaan palkkaa. Heti kun laskeutui maahan, alkoi normaali innokas hyppiminen mua vasten. Tämä pitää muistaa treeneissä! Alkaa poistua selvästi rata-alueelta ennen palkan antoa. Tämä oli niin turha vitonen että huh taas (mutta sijoitus silti 2.)… Noin muuten koirahan oli taas ihan mahtava kisakaveri. Tykkään tykkään tykkään!! ❤

B-agilityrata; hyl
A-agilityrata: 5vrp. (aika -12,94s)