Paimennusta testaamassa, la 22.9.

Tästä en aiemmin julkaissut täällä mitään, sillä kirjoitin päivästä islantilaisten rotulehteen ja odotin että se ilmestyy ensin. Syksyllä siis kävimme islantilaisporukalla paimennusta testaamassa, meille oli varattuna yksi viikonloppu. Mukana oli muutama kokeneempi koira, mutta suurin osa oli ensikertalaisia tai vasta-alkajia noin muuten. Alla oleva teksti on napsittu siitä mitä lehteen kirjoitin. Itsellä oli tällä kertaa vain yksi koira mukana.

– — – — – — – — – — – — –

 

Paimennuksen kokeilemiseen oli itsellä suurempi kiinnostus joskus vuosia sitten. Nykyisin mielenkiinto on aika vähäinen, plus asiasta on itsellä jokseenkin ristiriitaiset tunteet – ihmisen hupiin ja harrastukseen koiran kanssa sotketaan muita eläimiä (lähinnä lampaat). Yleisesti ottaen Suomessa asiat on hyvin ja valvontakin pelaa, mutta silti tulee mietittyä kuinka hyvää toimintaa ja mahdollisimman stressitöntä näistä koiratreeneistä saadaan lampaille kaikilla tiloilla. Ja puhun nyt huvikseen harrastelusta, oikeasti työkäyttöiset koirat ovat toki ihan eri asiansa. Paimennuksessa on ihan minkä tahansa muun asian tapaan hyvinkin erilaisia toimintatapoja ihmisten ja paikkojen välillä, ja toisissa otetaan lampaat mielestäni paremmin huomioon kuin toisissa. Toisaalta en ainakaan toivo, että meillä päästetään usein koirat tekemään vaikkapa sitä mitä eräässä Etelä-Eurooppalaisessa maassa pääsee välillä ihan paimennustaipumustestissäkin käymään: koirat roikkuvat pahimmillaan panikoivien lampaiden niskassa, kaatavat niitä maahan, hyökkäävät uudelleen irrotusten jälkeen, ja meno jatkuu (ja lopulta koira muka läpäisee jonkun testin)… Toimintaa joka meillä kyllä kiellettäisiin ja tuomittaisiin nopeaan. Ollaanhan me suomalaiset vastuullisempia, ollaanhan jookos? Pidin itse käyttämämme paikan tavasta toimia sen perusteella mitä tuolloin näin.

Päivän koirissa näkyi epävarmuutta uudesta tilanteesta. Mitä laumalliselle villapalloja pitäisi tehdä, tulevatko ne päälle, saako niitä jahdata, vai onko ne vaan kavereita..? Yllättävän vähän tuli äänenkäyttöä minkäänlaisena reaktiona. Lampaatkin huomasivat usean kokemattoman koiran ollessa peräkanaa vuorossa, että hei näille koirille voi panna vähän vastaan: välillä seisottiin nokatusten ja poljettiin jalkaa, kävelivät pienellä joukolla lähemmäs, että nyt wannabe-susihukat mäkeen täältä. Itseä ensimmäistä kertaa lampaiden kanssa näin tekemisissä olevana nauratti väliin paljonkin lampaiden jämäkkä jalanpoljenta ja ”uhoaminen”.

Itsellä oli mukana lähes 10v ensikertalainen Esja. Paikalle ajaessa olin mielikuvissani rinta koholla. Olin aina halunnut päästä testaamaan, mitä tämä koira tuumaisi lampaista. Siinä on ollut pienestä pitäen piirteitä, joita olen ajatellut paimennuksen kannalta lupaaviksi tavoiksi. Ihan varmana tästä tulisi hyvä päivä! Vanhempi islantilaiseni tuskin omaa mitään paimennusvietin hiventäkään, joten tällä kertaa en sitä viitsinyt maksaa ja ilmoittaa. Jälkikäteen jäi kuitenkin sen verran kiinnostusta käydä paikan päällä vielä, että täytyyhän se muutkin koirani edes kerran käyttää lampailla ja katsoa mitä käyttäytymistä sieltä tulee.

Mutta se mielikuva onnistumisesta ja lupaavuudesta. Niin. Se varisi aika nopeaan. Mieleni oli tyhjä paperi, seisoin lammasaitauksessa koiran kanssa jota en tunnistanut omakseni lainkaan. Tuo saalisviettinen haukkuva pöllö ei osoittanut juuri mitään kiinnostusta lampaita kohtaan. M-mit… Mitäh?! Olin ollut täysin varma, että koira vetäisi kohti lampaita ja päästäisi haukkuja: päästä mut tuonne! Että päivän tehtävä olisi tasaannuttaa koiran kierroksia ja kehua sitä rauhallisesta toiminnasta. Mutta meidän kertamme lampailla menivätkin koiran kehumiseen, kun se osoitti kiinnostusta lampaisiin. Kun se lähestyi niitä (välillä oma-aloitteisesti, usein oman liikkumiseni tuella).

Koiran käytös vaihteli. Välillä siinä oleva epävarmuus tuli pintaan, kun uhitteleva, jalkaa polkeva ja lähestyvä useamman lampaan porukka sai sen perääntymään taakseni. Välillä sieltä selän takaa kuitenkin tultiin rinnalleni päästämään haukkuakin. Ei järin itsevarmaa sellaista vielä, mutta positiivista oli kuitenkin saada sitäkin käytöstä esille. Ja välillä kuljettiin pidempiäkin aikoja rauhallisesti lampaiden perässä, pitäen niitä porukassa ja siirtäen ympäri aitausta. Sitä aitoa, intensiivisempää kiinnostusta lampaita kohtaan vaan olisin toivonut ehdottomasti lisää.

Itselleni päivä tuotti siis paikan päällä jonkun asteisen pettymyksen. Olinhan aina ollut varma että tässä koirassa on potentiaalia ja poweria. Toisaalta paikan päällä koirasta sanottiin minulle positiivisia asioita. Pari yritti puhua minulle asiasta, jota jouduin sulatella yön yli ennen kuin aloin katsoa asiaa vähän siltäkin kantilta ja positiivisemmin. Esjassa olisi pohjaa nimenomaan mukavaksi, hyväksi paimenkoiraksi, jos sen kanssa jatkettaisiin lampailla käyntiä ja saataisiin sen itsevarmuus ja ymmärrys hommasta kohoamaan. Se ei luultavasti olisi röyhkeä ja ”pelottelisi” lampaita, vaan siinä olisi juuri sellaista mukavaa, rauhallista työskentelyä joka maltillisemmin liikuttaisi lampaita. Eihän ideaali olekkaan sinne tänne räiskivä koira joka on liian voimakas lampaita kohtaan. Olen vain itse sellainen, joka arvostaa ja tarvitsee koirassa tietynlaista taistelutahtoa/tulisuutta ja korkeampaa viettiä (ja olen kiinnostunut harrastuslajeista joissa nämä asiat ovat toivottavia/eduksi), joten päivän rauhallinen suoritus ei ollut ”minun mieleeni sopiva”. Poistuin tavallaan koko lajikokeilussa tutulta ”mukavuusalueeltani” rauhallisempaan maailmaan.

Lauantain päätti porukan kokenein koira, joka parhaimmillaan koira esitti meille kokemattomammille hyvää itsenäistä ja etenkin itsevarmaa työskentelyä. Se rohkeni ja osasi määrätä hangoittelevia lampaita jatkamaan matkaa kropan- ja äänenkäytöllä ilman minkäänlaista selvästi kauempana olevan ohjaajan tukea. Kouluttajakin tuumasi, että harmi kun hän ei tajunnut tästä viimeisestä kerrasta ottaa videota vaan jäi ihan ihastelemaan koiran esittämiä parhaimpia hetkiä. Niin me katsojatkin!

Päivän kokemattomista koirakoista osa varasi heti uutta aikaa, yksi omistaja aikoi tuoda kotiin jääneitäkin islantilaisia kokeilemaan. Innostusta ja kiinnostusta oli. Mikäli tila olisi lyhyemmän ajomatkan päässä, myönnettäköön että olisin oikeastaan itsekkin kiinnostunut muutaman kerran vielä käymään. Haluaisin nähdä saisiko Esjasta todella kuorittua sellaista paimenen alkua mistä mulle rohkaisevasti puhuttiin. Mutta tämän talouden varat eivät vaan repeä tuollaiseen harrastamiseen kun päälajimme agility on jo treenimaksujen osalta sen verran kallis laji kukkarolleni. No, kuten tuumattu, niin vähintään sen verran vielä käyn että kaksi muuta koiraani saan edes kerran testattua käytökseltään lampailla. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa olen sen verran pöljä, että uuden islantilaisen kanssa tulisin jotenkin käyneeksi enemmänkin kuin kerran tai kaksi.

 

Oma teleobjektiivini kamerasta ei ollut käytettävissäni (itkupotkuraivari) ja sopivan korvaajan puuttuessa päätin etten kameraa ota matkaan, mutta onneksi Aitiorannan kennelin Tiina oli omansa ottanut mukaan jotta päivästä saatiin jotain kuvamateriaaliakin talteen.

Kaikki kuvat siis © Aitiorannan

 

 

 

Mainokset

Gaara 6v

Gaara taas vuoden vanhempi samaan aikaan kun Suomi juhli itsenäisyyspäiväänsä. Muutama perinteinen lakkikuva siis otettiin.

 

 

 

 

 

 

Pentusuunnitelmia

 

Odottelemme tällä hetkellä juoksuja Kuopioon: kennel Stripestream’s siis suunnittelee pentuetta, jossa Gaara olisi isänä.

Tinka kuullostaa hyvin samanlaiselta kuin Gaara. Itse toivoisin pentueen toteutuessa sieltä löytyvän niin erittäin hyviä, sosiaalisia ja aktiivisia seurakoiria että myös mukavia kavereita esimerkiksi agilityyn ja paimennukseen, ja miksei muuhunkin harrastamiseen (esim. toko) mikäli tavoitteet eivät ole liian vakavalla painolla ja ”mestaruustasolla” eikä koiralta ehdottomasti odoteta huippuviettiä. Eli kivoja koiria jossei tarvitse Ferraria! 🙂

 

 

Alla on pieni tuloksellinen pikatsekkaus toiveissa olevasta yhdistelmästä. Ihan koska tätä joskus hyvän aikaa sitten tulin katsoneeksi/pohtineeksi. 😎

Gaara on muotovalio ja 3x erkkarin PU1. Tinka Suomen ulkopuoleltakin titteleitä haalinut, ja veljensä kanssa ovat tietääkseni ensimmäiset suomalaiset pitkäkarvat, jotka on rodun kotimaasta Hollannistakin valioituneet. Tinka erkkareissa aina vähintään ERI. Molempien sisaruksiakin on nähty erkkareissa mm. neljän parhaan sukupuolensa edustajan joukossa.

Gaaran molemmat vanhemmat on useamman näyttelytittelin haltijoita, emo mm. Maailmanvoittaja Itävallasta. Tinkan molemmat vanhemmat myös valioita, emo kiertänyt näyttelyitä isommankin tittelihaavin kera useassa maassa. Isä erkkarissa mm. ROP, emo aina hyvillä sijoilla eli mm. 3x ROP.

Harrastuksellisesti Gaarahan nyt on agi- ja tokokisattu, hömppäillyt hiukan jälkeä ja ihmisetsintää. Niin ja se BH suoritettiin vuosi sitten. Sen isä on harrastellut ilman virallista kisaamista agia ja hiukan tokoakin, isänemo kisannut ainakin agissa ja tokossa sekä jotain jäljestystäkin tehnyt. Gaaran emo on harrastellut agia, tämän emo taas tehnyt jotain agilityn ja tokon parissa.

Tinkan kanssa on tutustuttu agilityyn, käyty lampailla ja uusimpana lähdetty kokeilemaan nose workia. Sen isä on ollut talvisin rekikoirien kanssa valjakkohommissa. Emonisä on metsäjäljeltä valio, jonka kanssa on myös tehty tokoa ja agilityä.

Esja 10v

Esja pieni pesusieni on nyt 10-vuotias.

Kymppiveenä se on edelleen vilkas häslä, jonka päässä muutama pähkinä poukkoilee villinä ja vapaana. 😀 Eli kroppa vie ja järki tulee sit perästä. Ikä (sen lisäämä itsevarmuus pehmeässä koirassa) on kokonaisuudessaan kuitenkin vaan parantanut sitä vuosi vuodelta. Muuten se voi kaikin puolin todella hyvin, ja tapaankin vitsailla että se piinaa mua varmaan pitkään ikään asti, mutta sterilointia ennen aina luikero koira on sen jälkeen sellainen jonka kanssa tappelen painosta, ja vähän siltä saisi rasvaa karistaa…

Toivon että talvella päästään pitkästä aikaa (itsenäisesti) treenaamaan agilityä, haluaisin vielä palata sen kanssa kisoihin. Olisin halunnut jo tänä vuonna. Tokossa toivon että löytäisin treeni-intoa itselle, ja Esjalle haluaisin yhden AVO1 -tuloksen hankkia.

 

 

 

 

 

 

(Tarkoitus oli käydä ottamassa muutamia kuvia, mutta ajattelemastani paikasta onkin tullut työaa, joten päätin antaa olla ja tyytyä näihin vanhoihin mutta kuitenkin kuukauden sisään otettuihin räpsyihin.)

 

 

 

 

Elossa (kulunut puolitoista vuotta)

Viime vuonna moni aikomani ja jopa aloittamani kirjoitus jäi. Sen enempää selittelemättä, otetaan tässä vain pikakatsaus kuluneeseen hiljaiseen aikaan eli noin puoleentoista vuoteen.

Ja toivotaan että jotain päivitystahtia tänne saisin taas.

 

– – – – – – –

 

Hattutemppu! Ihan uskomatonta. Gaara kolmannen kerran erikoisnäyttelyssä (2017), kolmannen kerran paras uros!!

Nyt olen sanonut, että en varmaan uskalla ennen veteraaniluokkaa enää mennä. Siellä häviö ei enää satu niin paljoa, pakostikkin kehiin on tulossa nuoria uusia voittajia. 😀

 

Islantilaisten kanssa on kisattu agissa ihan liian vähän. Piirinmestaruuskisoista 2017 kuitenkin joukkuevoitto, kultaa! Meitä oli me sekä pariskunta kahdessa kooikerilla. Molemmat islantilaiset sekä toinen kooikereista teki puhtaan radan. (Ainut joukkue jolla kolme nollaa.)

Brennalle tämä oli kisa mistä se eläköityi. ❤

 

Gaaran kanssa noustiin 2017 agilityn kakkosluokkaan. Siellä kerättiin nätit rivit hylkyjä, ennen kuin aloin saada parempaa otetta asioihin. Tulos siellä, hylky tuolla. Todella paljon vain yhdestä virheestä kiinni jääneitä nollia. Nyt vihdoin 2018 syksyllä noustiin sitten kolmosiin. Sieltä en mitään omilla ohjaajan taidoillani odota, mutta tämähän se mun tavoite onkin. Kolmosiin pääsy.

2017 syksyllä käytiin vähän extermporeekin suorittamassa BH. Olihan se mulla ikuisuuden ollut suunnitelmissa, mutta laiska treenivuosi tokon suhteen ajoi edes jotain suorittamaan jossei sen puolen kokeista kerran ollut tulosta odotettavissa.

 

Muutama näyttely tuli toki käytyä, tänä vuonna vähemän kuin olin ajatellut. Gaaran kanssa käytiin myös yöjunalla mennen ja kasvattajan kyydillä takaisin hinautuen Helsingissä Voittassa. Pyh, vain PU3 (toki lähdettiin uroksia voittamaan 😉 ). Muuten näyttelyistä tuli tasaisen hyviä tuloksia, pääasiassa nyt islantilaisilla monia VSP & VSP-vet -sijoja.

 

Edellisvuonna käytiin siellä holskuerkkarissa Salossa. Tosi nättiä seutua, harmi että kesä oli myöhässä joten vihreyttä jäi maisemasta kaipaamaan. Toisena päivänä oli erkkari, toisena käytiin kuokkimassa kennel Hollandroyn kennelpäivässä. Mukavaa päästä välillä (pitkis)holskuporukassa tekemään jotain.

 

Tänä vuonna islantilaisten erkkarista ei ylläripylläri saatu mainittavaa tulosta. Brenna H ja Esja EH. Sinällään tuomaria seuratessa pelkäsin Esjallekkin H’ta, että tuohon voi olla sillä lailla tyytyväinen. Pääasiassa sen liikkeestä tuli noottia, lyhythän se on kun kulmauksetkin saisi olla paremmat.

 

Tähän väliin on mahtunut surua ja ikäviä uutisiakin. Oma lauma on pysynyt samana, välillä vanhempieni tiibetinspanieli edelleen on meidän kanssa touhuissa mukana. Kuitenkin kaksi viimeisintä (vanhemmillani asunutta) kissaa jouduttiin lopettamaan. Mustavalkoinen (minun) Sasu oli lähes 16v ja sen veli Miinus 16,5v. Sasu meni ensin, ja sen poismeno selvästi huononsi yksin jääneen Miinuksen olotilaa (joka lopulta meni muihin vaivoihin).

Tavattiin vuosi sitten kesällä Brennan mahtava 15v isä. Samana vuonna myöhemmin kuitenkin se jouduttiin lopettamaan.

 

Toki useissa agilitykisoissa tuli taas talkoiltua, pääasiassa tuttuun tapaan kansliassa. Isoina ja erikoisina oli extrana meidän seuran järkkäämät EO-karsinta 2017 ja JSP-SM 2018. Pietarsaaren ryhmänäyttelyssäkin tuli oltua oman vuoron jälkeen (Gaara käi kehässä hakemassa ROPin), kun lupauduin sielläkin auttamaan kansliassa pääasiassa tulosjuttujen kanssa. Gaara sai chillailla urheilukentän huoltotilojen käytällä missä mm. kanslia piti majaa, ja kovastihan siitä isona mutta lempeänä tykättiin. Ja se vaan nautti kun joku aina rapsutti.

 

Pitkästä aikaa jäljestettiin pikkupätkiä muutaman kerran. Gaaralle tänä kesänä tuli eteen vasta toinen kerta. Harmittaa ettei ole tehty sen kanssa enempää ja etten pohjia varmaan jaksa hömppäilyn takia tehdä kunnollisiksi. Ja islantilaisilla harmittaa että edelliskerrasta on ikuisuus. Jotkut paremmat merkit itselle jäljen kulkureitistä tarvitsisin.

 

Tokoon en tänäkään vuonna löytänyt intoa. 😦 Paljon suunnitelmia, kovin vähän toimia. Kesällä kirottiin lisäksi viikkokausien karseita helteitä, jolloin ei tehty mitään. Koirat ”lenkitin” uittamalla hyvin pitkälti, kun aamuyötkin pysyi meillä pahimmillaan kuumina ja hiostavina. Hyi yök inhoan.

 

Ja paljon normaaliutta elämässä toki. Päivä seurasi päivää.

Gaaralta on seurattu (jalostusmielessä) kuluneen vuoden aikana kilpirauhasarvoja.

 

Suomi on nätti.

 

 

 

Sjoki RN

 

Lauantaina 18.3. käytiin moikkaamassa tuttuja Seinäjoella, eli islantilaisihmisten kesken päästiin taas kälättämään. Ryhmänäyttelyn paikka oli Lagun mahtava Hau-Hau Champion Areena -niminen halli. Laadukkaat puitteet, ja toimii homma heillä muutenkin hyvin.

Tuomari jätti oikein hyvän mielikuvan kaikin puolin. Joistain asioista oli tarkka ja rokotti parilla koiralla heti kunnolla. Brennasta arvelin ennen meitä olleiden arvosteluiden perusteella, että ei niin tule tykkäämään (kevyt, liian vaaleat silmät), mutta aivan toisin kävi! Tuntui että tykkäsi hyvinkin paljon, sen perusteella mitä ”juteltiin” (hän ei ollut tuomarina mikään tuppisuu) ja kertoohan tulos jostain. Nartuissa nämä meikän tytsyt oli ainoat Sa’n saaneet.

Esitin taas yhden kivan uroksen, mutta se ei nyt ihan ollut näyttelykunnossa, joten vaikka tuomari siitä muuten tuntui kovasti tykkäävän, ei sen tulos lopulta ollut hyvä.

Ryhmäkehiin jäätiin muodon vuoksi. Eihän sieltä mitään Brennalle tulisi. Onhan se kaukana sellaisesta tasosta. Sillä on virheensä, jonka lisäksi se on ulkonäöllisesti hyvin ”tylsä ja tavallinen” koira siellä muiden seassa.

 

Brenna vetskuissa. Tuomarina Marianne Holm, Suomi. ERI1 SA PN1 ROP ROP-vet
Erinomaisessa kunnossa esiintyvä 10-vuotias. Oikea tyyppi. Kauniit mittasuhteet. Hyvä pää ja ilme. Tilava runko. Liikkuu hyvin. Esiintyy hienosti. Oikea häntä.

Esja vetskuissa. Tuomarina Susanne Wendell, Suomi. ERI2 SA PN2
Vahva narttu. Erinomaista tyyppiä. Kauniit mittasuhteet ja hyvät linjat. Hyväilmeinen pää. Jo hieman avoimet silmät. Hyvät korvat. Oikea kaula ja rintakehä. Kaunis häntä. Kaksoiskannukset. Liikkuu vaivatta.

 

 

 

 

 

I have lived with several Zen masters – all of them cats

 

 

Älä huuda ja hosu, ei se tässä hyödytä. Voisin ehkä näinkin tiivistää agikoutsin sanoman mulle alkuvuoden ajalta.

Olen ollut jo jonkun aikaa tietyllä tapaa turhautunut ykkösissä kiertelyyn Gaaran kanssa. Liian kauan ollaan siellä möngitty. Haettu erilaisia turhia virheitä yhä uudelleen. Nyt tuntuu, että treeneissä on päästy löytämään uutta astetta. Ja siihen perustuu tuo ”älä huuda ja hosu”.

Tammikuussa ensimmäisen kerran agikoutsi alkoi puhua kunnolla samasta, mistä on joskus ennenkin muistaakseni vähän keskusteltu. Nyt se upposi itseeni paremmin. Ehkä kun yhdessä loppuvuoden kisassa tämä alkoi itselle käytännössäkin valkeentua – jonka lisäksi mulle kisan jälkeen myös sanottiin, että ohjasin paljon paremmin jos meillä oli hylky alla: lakkasin ”yliyrittämästä” (koska kaivattu nolla oli jo menetetty). Taidettiin puhua nyt asiasta vähän enemmän ja koutsi vaatia mua ottamaan asiaa treeneissä huomioon treenikerta toisensa perään, laittamaan hänen korjauskehotuksiaan käytäntöön.

Käytän ääntä paljon. Vähän kaikessa. Olen kohtuu kovaääninen luonnostaan. Agilityssäkin tiedän, että pidän kovempaa ääntä kuin suurin osa: siinä missä moni ohjaa koiraa hennohkoilla sanaohjauksilla, mulla ne ovat enemmän painokkaan käskyn tyyppisiä. Nyt olen usein ohjannut koiria/Gaaraa vähän hosumalla, kiirehtinyt liikaa – mistä koutsi on nyt alkanut painottamaan on, että painostan koiraa liikaa ja turhaan. Vedätän kiirehtimällä saamaan etumatkaa aina jos tilanne sen suo, ja voimakkaalla käskytyksellä vielä painostan koiraa ”tulemaan jo”. Ja silloin menee molemmilla herkemmin hosumiseksi. Ja siitä sitten virheiksi.

Vaikuttaa, että olen nyt vihdoin treeneissä alkanut löytää sitä kaivatumpaa ”zen” tilaa. Rauhallisempaa ja tasaisempaa ohjausta (mulla ei ole kiire, vedätyksiä on turha pyrkiä tekemään entiseen tapaan). Automaattisesti huomaan tämän tuoneen lisäplussana myös itselle rauhallisemman äänellisen ohjauksen. Jo treeneissä huomaa ratojen olleen aiempaa sujuvia, ja nollan suorituksia on tullut tuomaan hyvää mieltä.

Huomenna lauantaina olisi kolmen kuukauden jälkeen vihdoin taas agikisat tiedossa Gaaran kanssa. Kolme ykkösten rataa edessä. Taas kerran lähden kisaamaan sitä perskeleen nousunollaa tavoitellen, mutta ehkä nyt se on vihdoin entistä realistisemmin kämmenen ulottuvilla. Toivottavasti.

Islantilaistenkin kanssa olisi hienoa päästä testaamaan tällaista vähän ”rauhallisempaa menoa” mitä Gaaran kanssa alan löytää. Ensviikolla pitäisi käydä itsenäisesti treenaamassa, ja eiköhän se niidenkin kanssa ihan pian tule vihdoin kisa, mihin voin meidät ilmoittaa. Brennalla vaan alkaa olla viimeisiä kisoja…