I have lived with several Zen masters – all of them cats

 

 

Älä huuda ja hosu, ei se tässä hyödytä. Voisin ehkä näinkin tiivistää agikoutsin sanoman mulle alkuvuoden ajalta.

Olen ollut jo jonkun aikaa tietyllä tapaa turhautunut ykkösissä kiertelyyn Gaaran kanssa. Liian kauan ollaan siellä möngitty. Haettu erilaisia turhia virheitä yhä uudelleen. Nyt tuntuu, että treeneissä on päästy löytämään uutta astetta. Ja siihen perustuu tuo ”älä huuda ja hosu”.

Tammikuussa ensimmäisen kerran agikoutsi alkoi puhua kunnolla samasta, mistä on joskus ennenkin muistaakseni vähän keskusteltu. Nyt se upposi itseeni paremmin. Ehkä kun yhdessä loppuvuoden kisassa tämä alkoi itselle käytännössäkin valkeentua – jonka lisäksi mulle kisan jälkeen myös sanottiin, että ohjasin paljon paremmin jos meillä oli hylky alla: lakkasin ”yliyrittämästä” (koska kaivattu nolla oli jo menetetty). Taidettiin puhua nyt asiasta vähän enemmän ja koutsi vaatia mua ottamaan asiaa treeneissä huomioon treenikerta toisensa perään, laittamaan hänen korjauskehotuksiaan käytäntöön.

Käytän ääntä paljon. Vähän kaikessa. Olen kohtuu kovaääninen luonnostaan. Agilityssäkin tiedän, että pidän kovempaa ääntä kuin suurin osa: siinä missä moni ohjaa koiraa hennohkoilla sanaohjauksilla, mulla ne ovat enemmän painokkaan käskyn tyyppisiä. Nyt olen usein ohjannut koiria/Gaaraa vähän hosumalla, kiirehtinyt liikaa – mistä koutsi on nyt alkanut painottamaan on, että painostan koiraa liikaa ja turhaan. Vedätän kiirehtimällä saamaan etumatkaa aina jos tilanne sen suo, ja voimakkaalla käskytyksellä vielä painostan koiraa ”tulemaan jo”. Ja silloin menee molemmilla herkemmin hosumiseksi. Ja siitä sitten virheiksi.

Vaikuttaa, että olen nyt vihdoin treeneissä alkanut löytää sitä kaivatumpaa ”zen” tilaa. Rauhallisempaa ja tasaisempaa ohjausta (mulla ei ole kiire, vedätyksiä on turha pyrkiä tekemään entiseen tapaan). Automaattisesti huomaan tämän tuoneen lisäplussana myös itselle rauhallisemman äänellisen ohjauksen. Jo treeneissä huomaa ratojen olleen aiempaa sujuvia, ja nollan suorituksia on tullut tuomaan hyvää mieltä.

Huomenna lauantaina olisi kolmen kuukauden jälkeen vihdoin taas agikisat tiedossa Gaaran kanssa. Kolme ykkösten rataa edessä. Taas kerran lähden kisaamaan sitä perskeleen nousunollaa tavoitellen, mutta ehkä nyt se on vihdoin entistä realistisemmin kämmenen ulottuvilla. Toivottavasti.

Islantilaistenkin kanssa olisi hienoa päästä testaamaan tällaista vähän ”rauhallisempaa menoa” mitä Gaaran kanssa alan löytää. Ensviikolla pitäisi käydä itsenäisesti treenaamassa, ja eiköhän se niidenkin kanssa ihan pian tule vihdoin kisa, mihin voin meidät ilmoittaa. Brennalla vaan alkaa olla viimeisiä kisoja…

 

 

 

Mainokset